Monesti oli hän tätä jo vakuuttanut itsellensä, mutta kumminkin hänestä tuntui siltä kuin olisi kulkenut horjuvin askelin kapeata porrasta, kun Maria tuli häntä vastaan ruokasalin ovella ja ojensi hänelle kylmän, vapisevan kätensä.
Maria kulki edellä ja junkkari seurasi häntä vaieten Henriikan huoneeseen. Ystävällisesti tervehti neiti Yrjöä. Naiset epäröivät alkaessaan puhetta, mutta junkkari katsahti reippaasti ympärilleen, ja huomatessaan olevansa pihanpuolisessa huoneessa hän lausui vilkkaasti:
— Iltapäivällä olin täällä katselemassa uutta asuntoani ja silloin kuulin tästä huoneesta laulua, josta olin ihmeissäni. Ensin en tiennyt, mitä oli tulossa, sillä sävelet olivat himmeitä, heikkoja ja katkonaisia, mutta sitten — sitten ne tulvivat esiin kuin laava tuhan alta. Ken niin osaa valittaa, sille toivottaisi paljon kärsimyksiä.
— Te saatte tutustua laulajattareen, sanoi Maria, viitaten neitiin. —
Neiti Henriika van Hoogstraten, rakas vieraamme.
— Tekö se olitte? kysyi Yrjö.
— Hämmästyttääkö se teitä? vastasi Henriika. — Ääneni on tosin pysynyt vahvempana kuin ruumiini, jota pitkällinen tauti on hivuttanut. Tunnen kuinka syvällä silmäni ovat kuopissaan ja kuinka kalpea mahtanen olla. Tosinhan laulu lieventää tuskia, mutta minun on kauan täytynyt olla tuota lohdutusta vailla. Viikkomääriin en ole laulanut säveltäkään, ja nyt kirveltää sydäntäni niin, että mieluummin itkisin kuin laulaisin. "Mitä tuo minua liikuttaa?" ajattelette te, — ja kumminkin Maria luulee, että uskaltaisin pyytää teiltä äärettömän suurta palvelusta.
— Puhukaa, puhukaa, huudahti Yrjö innokkaasti. — Jos Maria rouva minua käskee ja voin palvella teitä, arvoisa neiti, niin teen sen ilolla.
Kohdatessaan junkkarin luottamusta herättävän katseen Henriika sanoi:
— Kuulkaa ensin, mitä rohkenemme teiltä pyytää. Aluksi teidän olisi suostuttava kuulemaan lyhyt kertomus. Minä olen vielä heikko ja tämä päivä on kovin kysynyt voimiani. Maria puhuu puolestani.
Nuori rouva teki sen levollisin ja selvin sanoin ja lausui kertomuksensa lopuksi: