— Mitä hyötyä meillä on väkisin vannotetuista valoista? vastasi pormestari. — Ken vaatii vapautta itselleen, sen täytyy suoda sitä muillekin. Ja nythän meillä on tilaisuus nähdä, keneen voi luottaa.
— Porvarivartiostosta ei puutu ainoatakaan, sanoi komisario. — Se on ilahduttavaa. Mitäs kummaa tuolla lehmuksessa on?
Miehet katsahtivat ylös ja huomasivat Adrianin, joka oli piiloutunut puun latvaan.
— Tuo veitikka se tungeikse joka paikkaan, huudahti Pietari. — Alas, nulikka! Tarvitsinkin juuri sinua.
Poika ripustihe oksaan, heittäytyi siitä maahan ja lähestyi isäänsä koettaen näyttää katuvaiselta, kuten hänellä oli tapana tällaisissa tilaisuuksissa. Isä ei torunut häntä sen enempää, vaan käski hänen mennä kotiin sanomaan äidille, ettei isä vielä ollut keksinyt mitään keinoa toimittaa Belottia matkaan espanjalaisten joukkojen keskitse, ja toiseksi, että pater Damianus oli luvannut päivän kuluessa käydä neidin tykönä.
— Kiiruhda, Adrian, lisäsi pormestari, — ja te, vahdit, pitäkää huolta siitä, ettei kukaan asiaankuulumaton henkilö pääse näiden puiden luo, sillä jokainen paikka, missä valaa tehdään, on pyhä. — Tuolla maalitaulujen luona ovat hengelliset herrat. Heille on suotava etusija. Tehkää hyvin ja kutsukaa heitä, herra kaupunginsihteeri. Domine Verstroot aikoo pitää puheen, ja sitten tahtoisin minä lausua muutaman varoittavan sanan.
Van Hout poistui, mutta ennenkuin hän oli ehtinyt kentän poikki, tuli Warmondin junkkari ilmoittamaan, että eräs vihollisen lähetti, kaunis nuorukainen, pyysi pääsöä kaupunkiin. Hän odotti valkoisella portilla ja hänellä oli kirje jätettävänä.
— Sotapäällikkö Valdeziltako?
— En tiedä; mutta poikanen on hollantilainen ja näyttää minusta tuttavalta.
— Tuokaa hänet tänne, mutta hän saa esittää asiansa vasta kun valanteko on päättynyt. Kertokoon hän Valdezille, mitä näkee ja kuulee. Tuon kastilialaisen on saatava tietää, millainen mieliala täällä vallitsee.