Junkkari meni pois, ja kun hän jälleen palasi ampumakentälle Nikolas van Wibisman kanssa — sillä lähetti oli hän — oli Verstroot lopettanut liikuttavan puheensa. Nyt puhui van der Werff. Hänen silmänsä säihkyivät ylevästä innostuksesta, ja vaikka nuo muutamat sanat, jotka hän lausui kokoontuneille kansalaisillensa, taistelutovereillensa, syvällä, voimakkaalla äänellänsä, olivat yksinkertaisia ja koruttomia, tunkivat ne kumminkin kuulijain mieleen.
Nikolaskin kuunteli sykkivin sydämin hänen puhettansa, ja hänestä tuntui siltä kuin tuo kookas, vakava mies tuolla lehmuksen alla olisi puhunut hänelle, hänelle yksin, kun hän lopuksi vielä korotti ääntänsä ja huudahti innostuneena:
— Ja käyköön nyt kuinka tahansa! Eräs kelpo mies teidän joukostanne sanoi juuri äsken: "Me teemme vastarintaa niin kauan kuin meillä on jäljellä käsi, jolla voimme panna leipää suuhumme ja jolla voimme heiluttaa miekkaa." Jos kaikki olemme samaa mieltä, niin saa vaikka kymmenen espanjalaista sotajoukkoa surmansa näiden muurien edustalla. Leidenistä riippuu Hollannin vapaus. Jos me emme pysy lujina, vaan antaumme, peläten kärsimyksiä, jotka nyt meitä vain uhkaavat, mutta jotka sitten säälimättömästi ahdistaisivat ja kiduttaisivat meitä, niin sanovat meistä tulevat sukupolvet: "Leideniläiset olivat järjettömiä pelkureita; he ovat syypäät siihen, ettei hollantilaisen nimeä pidetä suuremmassa arvossa kuin orjan nimeä." Mutta jos pysymme uskollisina loppuun saakka, jos vastustamme tuota tuimaa muukalaista viime mieheen saakka, vastustamme siksi kuin viime leipäpala on syöty, silloin he kyynelsilmin meitä muistelevat ja huudahtavat ilolla: "Heitä meidän on kiittäminen siitä, että meidän jalo, ahkera, hilpeä kansamme voi pitää itseään muiden kansojen arvoisena ja ettei sen tarvitse sietää sortajaa maassansa." Ken pitää kunniaa arvossa, ken ei ole turmeltunut poika lurjus, joka pettää oman kotinsa, ken mieluummin tahtoo olla vapaa mies kuin orja, se huutakoon kanssani, ennenkuin kohottaa sormensa vannoakseen valan Jumalan edessä: "Turvamme Oranialainen ja vapaa Hollanti — eläköön!"
— Eläköön! huusivat nyt monet sadat voimakkaat miesäänet pariinkymmeneen kertaan. Konstaapeli laukaisi maalitaulujen vieressä olevat tykit, rummut pärisivät ja torventoitotus toisensa jälkeen värähdytteli ilmaa; kellonsoittoa kuului kaupungin kaikista torneista, eikä innostunut kansanjoukko lakannut huutamasta ennenkuin komisario viittasi ja valanteko alkoi.
Joukottain riensivät ammattikuntain ja porvarivartioston jäsenet lehmusten alle. Kiihkeän innokkaasti kohottivat toiset kätensä, toiset vakavan levollisesti tai syvän liikutuksen valtaamina, ja missä käsi sulkeutui käteen, siinä huomasi harrasta lämpöä. Tunti kului ja vielä toinenkin ennenkuin kaikki olivat vannoneet, ja monet niistä, jotka olivat yhdessä tehneet valan lehmusten alla, uudistivat sen vielä äänettömästi sydämellisellä kädenpuristuksella.
Nikolas van Wibisma istui ääneti, kirje polvellaan, ampumatelineiden luona vastapäätä valantekopaikkaa, mutta katkerat ja tuskalliset tunteet riehuivat hänen povessansa. Kuinka häntä olisikaan haluttanut itkeä ääneen ja repiä palasiksi isänsä kirje! Ja kun hän näki kunnianarvoisen herra van Montfortin käsi kädessä vanhan herra van der Does'in kanssa vannovan uskollisuutta, kuinka kernaasti hän silloin olisikaan kiiruhtanut heidän luoksensa tehdäksensä valan ja huutaaksensa tuolle vakavalle miehelle, joka seisoi lehmuksen alla:
— Minä en ole mikään turmeltunut poika, joka petän kotini. En tahdo olla orja enkä espanjalainen; olen hollantilainen kuten tekin!
Mutta hän ei mennyt minnekään, ei puhunut mitään, hän istui vain liikkumatonna, kunnes valanteko oli päätynyt ja Warmondin junkkari vei hänet lehmusten alle. Sinne oli niiden miesten lisäksi, jotka olivat vannottaneet kansaa, tullut kaupunginsihteeri ja molemmat herrat van der Does. Ääneti kumarsi Nikolas ojentaen pormestarille isänsä kirjeen. Van der Werff aukaisi sen, antoi sen luettuaan toisille herroille ja sanoi sitten kääntyen junkkarin puoleen:
— Odottakaa täällä, junkkari. Teidän isänne neuvoo meitä luovuttamaan kaupungin espanjalaisille ja takaa meille kuninkaan armon. Vastauksen suhteen ette voi olla epätietoinen, nähtyänne mitä täällä on tapahtunut.
— Tähän voi vastata vain yhdellä tavalla, sanoi van Hout kesken lukemisen. — Repimällä sepustuksen ja vaikenemalla.