— Ja te olitte geusien mukana valloittamassa Brielin espanjalaisilta?
— Olihan minulla tuo onni.
— Ja kumminkin te olette ylhäistä, vanhaa aatelissukua; ja geusien joukossahan oli muitakin aatelisia, eikö niin?
— Oli kyllä. Luuletteko, ettei olisi arvomme mukaista rakastaa isiemme maata? Minun esi-isäni, samoin kuin teidänkin, olivat aatelisia ennenkuin maassamme oli ainoatakaan espanjalaista.
— Mutta Filip kuningas on laillinen hallitsijamme.
— Niin on, valitettavasti. Ja siksi me tottelemme hänen maaherraansa, prinssiä, joka johtaa hallitusta hänen nimessänsä. Tuo valapattoinen julmuri tarvitsee holhojan. Kyselkää vain edelleen; minä vastaan kernaasti!
Nikolas ei noudattanut tätä kehotusta, vaan seurasi ääneti opastansa, kunnes he tulivat Achtergrachtin luo. Silloin hän pysähtyi, tarttui voimakkaan mielenliikutuksen valtaamana ratsumestarin käsivarteen ja sanoi sitten, tuon tuostakin tukahtuvalla äänellä, nopeasti ja hiljaa:
— Minun sydämeni on pakahtua. Jollekin minun täytyy sanoa se! Minä tahdon olla hollantilainen. Vihaan espanjalaisia. Leiderdorpissa ja Haagissa olen oppinut heidät tuntemaan. He eivät tarkkaa minua, koska olen nuori, ja he eivät tiedä että ymmärrän heidän kieltänsä. Silmäni ovat auenneet. He puhuvat meistä pilkaten ja halveksivasti. Minä tiedän, miten Alba ja Vargas ovat täällä menetelleet. Espanjalaisten omasta suusta olen kuullut että he kaikkein mieluimmin tahtoisivat meidät tuhota ja hävittää sukupuuttoon. Jos voisin toimia kuten tahtoisin, välittämättä isästäni, niin kyllä tietäisin mitä tekisin. Päässäni on kaikki sekaisin. Pormestarin puhe vie minulta vielä järjen. Sanokaa hänelle, junkkari, pyydän teitä sanomaan hänelle, että vihaan espanjalaisia ja olen ylpeä siitä, että olen hollantilainen.
He olivat jo taas kulkeneet kappaleen matkaa, ja kun he nyt lähestyivät pormestarin taloa, sanoi ratsumestari, joka hämmästyneenä ja iloissaan oli kuunnellut poikasen puhetta:
— Te olette kelpo nuorukainen, junkkari, ja pyritte oikeaan. Pitäkää vain Pietari herran sanat mielessänne, ja muistakaa, mitä historia opettaa. Kenelle omistaa tuo kertomus kansojen kohtaloista kunniakkaimmat lehtensä? Tyranneilleko ja heidän kätyreillensä ja imartelijoillensa vaiko niille, jotka ovat eläneet ja kuolleet vapautta puoltaen? Pää pystyyn! Tätä taistelua jatkuu ehkä kauemmin kuin me kumpikaan elämmekään, ja teillä on vielä yllin kyllin tilaisuutta puoltaa oikeaa asiaamme. Aatelismiehen tulee palvella ruhtinastaan, mutta hänen ei tule olla ruhtinaansa orja — ja sitäkin vähemmin, jos tämä on muukalainen, hänen kansansa vihollinen. Nyt olemme perillä. Tunnin kuluttua tulen noutamaan teidät. Antakaa minulle kätenne. Tahtoisin kernaasti nimittää teitä ristimänimellänne, kelpo Nikoni.