— Tehkää se, huudahti junkkari, — ja lupaattehan ettette lähetä ketään toista sijastanne? Tahtoisin vielä puhella kanssanne.
Van der Werffin talossa otti junkkarin vastaan Barbara. Henriika ei voinut tulla heti, sillä pater Damianus oli hänen luonansa, ja junkkari odotti ruokasalissa kunnes pappi tuli. Nikolas tunsi hänet ennestään ja oli myöskin edellisenä vuonna kerran käynyt ripillä hänen tykönänsä. Tervehdittyään häntä ja vastattuaan hänen kysymykseensä, kuinka oli joutunut tänne, sanoi junkkari nopeasti, ilman esipuheita:
— Arvoisa isä, suokaa anteeksi, mutta eräs seikka ahdistaa sydäntäni. Te olette hurskas mies ja voitte neuvoa minua. Onko rikos, jos hollantilainen taistelee espanjalaisia vastaan, onko synti, jos hollantilainen tahtoo olla ja pysyä sinä, miksi rakas Luoja itse on hänet tehnyt? En voi sitä uskoa!
— En minäkään usko sitä, vastasi Damianus yksinkertaiseen tapaansa. — Ken pysyy uskollisena pyhälle kirkolle, ken rakastaa lähimmäistään ja pyrkii tekemään oikein, se voi turvallisesti olla hollantilainen mieleltään ja rukoilla ja taistella maansa vapauden puolesta.
— Oi! huudahti Nikolas silmät säihkyvinä.
— Sillä katsokaas, jatkoi Damianus vilkkaammin, — täällä oltiin oikeauskoisia katoolilaisia ja elettiin hurskaasti ja Jumalan tahdon mukaan, ennenkuin espanjalaiset alkoivat maata ahdistella. Miksikä ei kaikki vielä voisi joutua entiselleen? Siksi on Jumala luonut kansat erilaisiksi, että Hän tahtoo että ne kukin eläisivät omaa kansalliselämäänsä ja kehittäisivät sitä niin, että se tuottaisi heille onnea ja Hänelle kunniaa, — ei siksi, että Hän olisi antanut voimakkaammalle kansalle oikeuden kiduttaa ja sortaa heikompaa. Kuvailkaa mielessänne, että isänne läksisi kävelemään ja espanjalainen grandi hyökkäisi hänen niskaansa ja antaisi hänen tuta piiskaansa ja kannuksiansa, ikäänkuin hän olisi hänen ratsunsa. Espanjalainen taitaisi saada katua kauppojansa! No, ajatelkaa nyt ritari Matenessen asemesta Hollantia ja grandin asemesta mahtavaa Espanjaa, niin tiedätte, mitä tarkoitan. Meillä ei ole muuta keinoa kuin heittää ahdistelija niskoiltamme. Pyhä kirkko ei kärsi siitä. Jumala on sen perustanut, ja se on pysyvä voimassa, hallitkoonpa täällä sitten kuningas Filip tai kuka tahansa. Nyt tiedätte mielipiteeni. Erehdynkö, kun otaksun, ettei teitä enää miellytä kantaa luopion nimeä, kelpo junkkarini?
— Ette, isä Damianus! — Te olette oikeassa, olette aivan oikeassa. Ei ole syntiä toivoa Hollantia vapaaksi.
— Kuka teille sitten on sanonut sen olevan syntiä?
— Kaniikki Bermont ja meidän kappalaisemme.
— Siis olemme tämän maallisen asian suhteen eri mieltä. Antakaa Jumalalle kuin Jumalan ovat, ja puolustakaa sitä maata, minkä Jumala on teille suonut. Jos tahdotte taistella Hollannin vapauden puolesta, sitten kuin miehistytte, niin tehkää se turvallisesti. Siitä synnistä kyllä päästän teidät.