Henriika iloitsi kovin tavatessaan tuota reipasta ja onnellisen näköistä poikaa. Hän pyysi Nikolasta kertomaan hänelle hänen isästänsä ja sukulaisistansa ja kysyi miten hän oli tullut Leideniin tulleeksi. Kun neiti kuuli pojan aikovan lähteä tunnin kuluttua kaupungista, heräsi hänen mielessänsä hyvä tuuma, — hän kun lakkaamatta mietiskeli kuinka saisi Belotti'n matkaan. Hän uskoi näet junkkarille aikeensa ja pyysi että tämä auttaisi Belottia pääsemään espanjalaisten sotajoukkojen välitse Haagiin, ja junkkari lupasi tehdä sen sekä myöskin toimittaa jollakin tavoin Henriikalle tiedon, kun vanhus palaisi.
Tunnin perästä sanoi junkkari Henriikalle jäähyväiset, ja kun hän jälleen kulki Warmondin herran kanssa Achtergrachtin vieritse, kysyi hän iloisesti:
— Kuinka pääsen geusien tykö?
— Tekö? kysyi ratsumestari hämmästyneenä.
— Niin, minä, vastasi junkkari innoissaan. — Pian täytän seitsemäntoista vuotta, ja heti sen jälkeen… Odottakaapas — odottakaa vain, — saatte vielä kuulla minusta!
— Oikein, Nikolas, oikein! vastasi toinen. — Elkäämme olko vain jalosukuisia hollantilaisia, vaan myöskin jaloja hollantilaisia!
Kolme tuntia myöhemmin saapui junkkari Matenesse van Wibisma Belotti'n seurassa, josta hän lapsuudestaan saakka oli pitänyt, Haagiin. Hän ei tuonut isälleen muuta kuin huolellisesti kokoonkäännetyn ja sinetillä varustetun kirjeen, jonka Janus Dousa, veitikkamainen hymy huulillaan, oli antanut junkkarille, Leidenin porvariston puolesta annettavaksi sotapäällikkö Valdezille, ja joka ei sisältänyt muuta kuin — siroilla kirjaimilla suurelle paperiarkille kirjoitettuna — Dionysius Caton sepittämän säkeen:
"Fistula dulce canit volucrem dum decipit auceps."
"Maireesti huilu ain' soi, kun se houkuttaa lintua verkkoon."
Seitsemäskolmatta luku.