— En, neiti, niin syvällisiä asioita ei minulle Jenassa opetettu.
— Ei tietysti. Teidän opettajannehan olivat miehiä. Miehet ja — uskollisuus, iäinen uskollisuus!
— Oliko Delila, joka kavalsi Simsonin filistealaisille, mies vai nainen? kysyi van Hout.
— Hän oli nainen. Poikkeus, joka todistaa säännön oikeaksi. Eikö niin,
Maria?
Mitään vastaamatta Maria vain nyökäytti päätänsä; tyytymätönnä hän sysäsi tuoliansa taaksepäin ja ateria oli lopussa.
Kahdeksaskolmatta luku.
Päiviä ja viikkoja oli kulunut, heinäkuuta oli seurannut kuuma elokuu, ja sekin lähestyi loppuansa. Espanjalaiset piirittivät yhä Leideniä ja kaupungissa elettiin nyt joka suhteessa vankilaelämää. Sotamiehet ja aseelliset kaupunkilaiset toimittivat tehtävänsä väsyneesti ja haluttomasti. Raatihuoneella oli työtä yllin kyllin, mutta se oli surullista ja toivotonta, sillä ei vain alkanut kuulua prinssiltä ja staateilta mitään viestiä, joka olisi voinut pitää toivon vireillä, ja kaikki, mistä neuvoteltiin ja päätettiin, kohdistui lisääntyvään hätään ja sotien hirvittävään seuralaiseen, ruttoon, joka oli saapunut Leideniin yhdessä nälän kanssa. Samalla lisääntyi tyytymättömiä viikko viikolta. He vaativat päivä päivältä yhä jyrkemmin kaupungin antaumista, ja moni vapaudenystävä, joka näki omaistensa kituvan ja kuihtuvan, yhtyi heidän vaatimukseensa. Lapset kävivät koulua kuten ennenkin ja kokoontuivat leikkikentille, mutta harvoin oli enää huomattavissa muinaista hilpeyttä, — ja minne olivatkaan joutuneet poikasten punaiset posket ja tyttöjen pyöreät käsivarret? Köyhien täytyi tiukentaa vyötänsä, ja leipäpala, joka kaupungin puolesta annettiin jokaiselle, ei riittänyt poistamaan nälkää eikä edes pitämään hengissä.
Yrjö junkkari oli asunut jo pitkät ajat van der Werffin talossa.
Elokuun yhdeksäntenäkolmatta päivänä palasi hän aamulla kotiin kävelyretkeltä. Hänellä oli kädessään jousi ja olallaan reppu. Tällä kertaa hän ei noussut yläkertaan, vaan meni Barbaran luo keittiöön. Leski nyökäytti hänelle ystävällisesti päätänsä ja hänen harmaat silmänsä säteilivät yhtä kirkkaasti kuin ennenkin, mutta nuo pyöreät kasvot olivat käyneet kapeammiksi ja hänen kuihtuneet huulensa vavahtelivat surunvoittoisesti.
— Mitä teillä tänään on mitassanne? kysyi hän junkkarilta.