Yrjö pisti kätensä metsästyslaukkuun ja vastasi hymyillen:
— Lihava vikla ja sitä paitsi neljä leivosta — eikö niin?
— Varpusraukat! Mutta mikähän otus tämä on? Päätön, jalaton ja tarkkaan kynitty. Junkkari, junkkari, tuo näyttää arveluttavalta!
— Se soveltuu hyvin paistinpannuun ja nimestä vähät!
— No eihän kukaan tiedä, mitä kaikkea hän oikein syö, mutta eihän
Jumala kumminkaan ole luonut kaikkia eläimiä ihmisvatsaa varten.
— Johan sanoin teille että se on vikla, lyhytnokkainen vikla, corvuslintu, ihka oikea corvus.
— Vai corvus! Menkää nyt minne hyvänsä! Minua hirvittää tuo teidän saaliinne… Höyhen tuolla siiven alla… Jesus Maria! Eihän se toki vain liene korppi?
— Corvus se on, kuten jo sanoin. Pankaa se etikkaan ja höystäkää paistaessanne, niin se maistuu aivan yhtä hyvältä kuin oikea vikla. Sorsia ei saa joka päivä kuten äskettäin, ja varpuset alkavat käydä yhtä harvinaisiksi kuin ruusut talvella. Joka poikanen vahtii niitä jousi kädessä, ja joka pihassa ahdistellaan niitä haaveilla ja liimasaitoilla. Kohta ne häviävät sukupuuttoon, mutta jokunen on nyt vielä jäljellä. — Kuinka keijukainen voi?
— Elkää nimittäkö häntä keijukaiseksi! huudahti leski. — Antakaa hänen pitää kristillinen nimensä. Hän on valkoinen kuin tämä liina, ja eilisestä saakka hän ei enää ole suostunut juomaan maitoa, jota suurella huolella ja vaivalla olemme saaneet hänelle hankituksi joka päivä. Jumala tiesi, kuinka tämä päättyy. Katsokaapa tuota kaalintynkää, jonka olen ostanut! Entä tuota luupalaa!… Ei se minusta ennen olisi kelvannut koirillekaan, ja nyt täytyy koko talon tyytyä siihen. Illalliseksi minä keitän kinkunnahkaa viinissä ja sen lisäksi vähän jauhopuuroa. Ja tämä on muka ruokaa sellaiselle jättiläiselle kuin Pietarille! Jumala tiesi, kuinka hän pysyy siksikin voimissaan. Mutta kyllä hän onkin kuin haamu vain. Maria ei tarvitse ruokaa enemmän kuin lintunen, mutta Adrian, poika parka, lähtee usein kyynelet silmissä pöydästä; mutta olen kumminkin usein nähnyt hänen antavan Liisalle osan pienestä leipäpalasestaan. Oikein tuo käy sydämelle. Ja kumminkin sanotaan, ettei ruoka syöden lopu, vaan saamattomuuteen, ja että joka säästää saatuansa, sillä on tarpeessa tavara. Sanoohan sananlasku myöskin, ettei hätä lakia lue, mutta toissa päivänä meidän, kuten muidenkin, piti ilmoittaa uudelleen, mitä meillä vielä on jäljellä, huomenna on annettava pois kaikki, mikä riittäisi yli kahden viikon, eikä Pietari salli, että pidättäisimme edes säkillistä jauhoja liiaksi, mutta kuinka sitten käy, mitä sitten seuraa, — laupias taivas!…
Viime sanoja lausuessaan leski nyyhkytti ääneen ja jatkoi sitten itkien: