— On ihme että tekin pysytte voimissa! Ei teidän iällänne hyödy paljoa pienestä lihasirusta.
— Herra van Aken anna minulle muonamääräni lisäksi omista ruokavaroistaan niin paljon kuin voi. Kyllä minä aina tulen toimeen. Mutta mitä näinkään tänään räätälin tykönä, joka korjaa vaatteitani!
— Mitä sitten?
— Kaksi hänen lapsistaan on kuollut nälkään.
— Ja tuolla kankurin talossa, sanoi Barbara itkien. — Sellaista kunnon väkeä! Neljä päivää sitten synnytti nuori vaimo lapsen, ja tänä aamuna sammui molempain elonkipinä, — kuin loppuun palanut kynttilä. Kankuri Pietarinpoika ja hänen viisi lastansa ovat kaikki tyyni kuolleet ruttoon. Kyllä tuota jo käy jokaisen sääliksi!
— Elkää kertoko enempää! sanoi Yrjö kauhistuen. — Minun pitää lähteä pihalle harjoituksiin.
— No mitäpähän hyötyä siitäkin on! Espanjalaiset eivät tee väkirynnäkköä, he jättävät kaikki kalpean kalman suoritettavaksi. Miekkailu lisää nälkää, ja nuo riutuneet ihmisraukat jaksanevat tuskin enää kättä käännähyttää!
— Te erehdytte, muori, erehdytte, vastasi Yrjö. — Toiminta ja liike on heille juuri tarpeen, että voisivat pysyä pystyssä. Nordwykin herra teki viisaasti, kun Allertsin kuoltua pyysi minua harjoittamaan heitä.
— Ehkä lienette oikeassa. Mutta ottakaapa pieni ryyppy ennenkuin menette työhön. Viinistä ei meillä kumminkaan vielä ole puutetta. — Kun ihmiset ovat toimessa, eivät he ainakaan tee kapinaa kuten toissa päivänä nuo muutamat vapaaehtoiset, — ihmisraukat! Jumalan kiitos että ne ovat poissa!
Barbaran kaataessa viiniä lasiin tuli taiteilija Vilhelmin äiti keittiöön ja tervehti Barbaraa ja junkkaria. Hänellä oli muassaan huivin alla käärö, jota puristi lujasti rintaansa vasten. Ei muorilta vieläkään puuttunut leveyttä, mutta hänen lihavuutensa, joka muutama kuukausi sitten oli tehnyt niin muhkean vaikutuksen, näytti nyt rasittavan häntä kuin mikäkin taakka.