— Minä tiedän mitä varten tulette luokseni, vastasi Maria lempeästi. —
Henriika sanoi minulle hyvästit, enkä saa pidättää häntä lähtemästä.
Hän ei tahtoisi teitä saattamaan itseänsä, mutta herra Vilhelmi uskoi
minulle tuumanne. Te tulette jäähyväisille.
— Niin, Maria, lausumaan iäiset jäähyväiset.
— Jos Jumala suo, tapaamme vielä toisemme. Tiedän mikä teidät nyt karkottaa täältä. Te olette hyvä ja jalo, Yrjö, ja jos mikään voi keventää eroa, niin sen tekee se tieto, että nyt voimme ajatella toisiamme tuntematta katumusta tai vihaa. Te ette unohda meitä, — ja tietäkää, että muistonne on pysyvä täällä kaikkien sydämessä, niin suurten kuin pienten.
— Teidän myöskin, Maria?
— Minun myöskin.
— Säilyttäkää se! Vielä sittenkin kuin myrsky on puhaltanut tieltänne tämän tomun, joka nyt vielä elää ja hengittää ja rakastaa ja tuntee epätoivoa!
Mariaa värisytti, sillä Yrjön synkissä, hehkuvissa silmissä kuvastui rajaton epätoivo, ja kauhun valtaamana hän huudahti:
— Mitä teillä on mielessä, Yrjö, Jumalan tähden, mitä teillä on mielessä?
— Ei mitään pahaa, Maria, ei mitään pahaa, vastasi Yrjö koleasti. — Eivät kaikki linnut voi laulaa samaan tapaan. Ken voi pitää verensä haaleana ja vuosikymmenen toisensa jälkeen nauttia kunniallisesti ja rauhallisesti tyyntä elämäniloa, se on onnellinen. Minun vereni on tulisempaa, ja mihin kiihkeä sydämeni on takertunut juurillansa, sitä se ei päästä irti ennenkuin itse lakkaa sykkimästä. Minä lähden enkä palaja, mutta muisto teistä ja rakkauteni seuraavat minua taisteluun, hautaan… Minä lähden, lähden…
— Ei, Yrjö, tuossa mielentilassa ette saa lähteä.