— No käskekää minua sitten jäämään! Sanokaa sitten että säälitte minua! Mutta elkää kehottako kurjaa olentoa, jonka olette häikäissyt, avaamaan silmänsä, katsomaan ja iloitsemaan ihanuudestanne! Ja nyt te vapisette ja värisette, eikä teillä ole sanaakaan sanottavaa sille, joka teitä rakastaa, joka… joka…
Kiihkeältä mielenliikutukselta ei nuorukainen enää voinut puhua, ja huoaten painoi hän otsansa käteensä. Sitten hillitsi hän itseänsä ja jatkoi hiljaa ja surullisesti:
— Minähän tahdoin sanoa teille viimeisen kerran, kuinka sydämeni laita on. Suloisia sanoja mielisin lausua teille, mutta kärsimys ja tuskat tekevät puheeni katkeraksi. Ottakaa tämä kirja. Olen siinä ilmaissut tunteeni runokielellä, kun sydämeni pakotti minua lausumaan sellaista, minkä ilmituomiseen kuiva puhekieli ei riitä. Lukekaa nämä lehdet, Maria, ja jos ne herättävät kaikua sydämessänne, niin säilyttäkää ne! Kuusama tuolla puutarhassanne tarvitsee tukeen voidakseen kasvaa ja kukkia. Olkoot nämä runo raukat säleistönä, jonka ympärille muistonne minusta kiertää köynnöksiänsä. Lukekaa, oi lukekaa, ja sanokaa minulle sitten vielä kerran että olen teille rakas, — tai karkottakaa minut luotanne.
— Antakaa se, sanoi Maria ja avasi kirjan sykkivin sydämin.
Yrjö peräytyi hieman, mutta hän hengitti nopeammin ja seurasi Marian katsetta hänen lukiessansa.
Maria alkoi viimeisen edellisestä runosta. Se oli sepitetty eilen, kohta Yrjön palattua kotiin. Hän luki:
"Riemust' sydän sykkäilee,
Valo akkunoista hohtaa;
Kadull' joukot vilisee,
Tungoksessa toisens' kohtaa.
Kukin rientää eteenpäin,
Viettäin juhlayötä näin.
Kestäös sä suloinen
Lieto loisto ainiaan! —
Onnea on hetkinen,
Riemu lemmen lyhyt vaan!"
Viimeisen runon oli Yrjö kirjoittanut edellisenä yönä. Hän valitteli siinä kovaa kohtaloansa. Mutta kerran, kerran täytyisi Marian kuulla häntä, ja silloin laulaisi hän hänelle laulun verrattoman. Vaieten oli Maria lukenut ensi säkeet, mutta nyt alkoivat hänen huulensa liikkua ja nopeasti luki hän hiljaisella äänellä, mutta kumminkin kuultavasti:
"Se milloin jylhän mahtavana soi
Ja milloin kuiskeena, min tuuli toi.
Se kaikuu riemuellen pilven teillä
Tai huokaa satakielen säveleillä.