Ja laulu tää, ei vaieta se saa,
Se koko ihmiskunnan tenhoaa!
Se tunkee syvyyksihin, maankin alle,
Ja sieltä kauas sinitaivahalle.
Jos missä lauluseni helkkyilee,
Sit' luomakunta kaihoin kuuntelee
Tai yhtyy siihen tuhannella suulla,
Ja silloin täytyy, kulta,
Sunkin kuulla!
Kun kerran uinun alla turpehen,
Kajahtaa vielä lauluin lumoten,
Paikasta paikkaan, ääriin maailmoiden,
Yhäti aina sorjemmasti soiden!"
Maria luki ja hänen sydämensä alkoi sykkiä yhä kiivaammin, hän hengitti nopeammin, ja kun hän lähestyi loppua, syöksähtivät kyynelet hänen silmistänsä ja hän kohotti kirjaa molemmin käsin, heittääksensä sen pois ja kietoaksensa kätensä nuorukaisen kaulaan.
Yrjö oli seisonut hänen edessään ihastuksissaan ja mieli autuaallisena. Vavisten intohimosta hillitsi hän itseänsä kunnes Maria vaikeni, kunnes hän kohotti katseensa kirjasta ja yritti heittää sen luotansa. Mutta silloin, silloin hänen vastustusvoimansa oli lopussa ja hurmaantuneena hän huudahti:
— Maria, oma armaani!
"Hänenkö armaansa?" kajahteli Marian mielessä kysyvästi, varoittavasti, ja hänestä oli kuin jääkylmä koura olisi tarttunut hänen sydämeensä. Huumaus haihtui, ja kun hän näki Yrjön edessänsä avosylin ja silmät hehkuvina, värisytti häntä, ja voimakas inho häntä ja omaa heikkouttaan kohtaan valtasi hänet. Sen sijaan että olisi syösten hänen povellensa heittänyt kirjan luotansa, repäisi hän sen kahtia ja sanoi ylpeästi: — Tässä ovat runonne, junkkari von Dornburg, ottakaa ne. — Sitten hän jatkoi, vaivoin pysytellen arvokkaana, lempeämmin ja vienommin: — Minä muistelen teitä kyllä ilman tätä kirjaakin. Me olemme molemmat uneksineet, herätkäämme nyt todellisuuteen! Jääkää hyvästi! Minä rukoilen Jumalaa suojelemaan teitä. Antakaa minulle kätenne, Yrjö, ja kun palaatte, olette ystävänä tervetullut taloomme.
Sitten kääntyi Maria pois junkkarista ja nyökäytti vain vaieten päätänsä kun tämä huusi hänen jälkeensä:
— Mennyttäkö! Kaikki mennyttä!?
Yhdesneljättä luku.