Muutamin harppauksin kiiruhti Nikolas portaiden yläpäähän, kutsutti Henriikan ja kertoi nopeasti, että tämän isä oli metsästysretkellä pudonnut pahasti hevosen selästä ja makasi alhaalla sairaana. Ensin oli hän vihastunut, kun Nikolas oli puhunut hänelle Annasta, mutta hetken kuluttua hän oli tahtonut kuulla hänestä lähemmin, olipa yrittänyt nousta vuoteeltaankin, seurataksensa Nikolasta. Hänen oli kyllä onnistunut nousta, mutta sitten hän oli vaipunut vuoteensa viereen. — Nikolas pyysi että Henriika seuraavana aamuna sanoisi hänen isällensä, että tämän poika anoi häneltä anteeksiantoa: hän oli päättänyt toimia sen mukaan kuin katsoi velvollisuutensa vaativan.
Hän kierteli Henriikan kysymyksiä ja tiedusteli vain nopeasti Annan vointia sekä kysyi sitten leideniläistä, josta Yrjö oli puhunut.
Kuultuaan tämän olevan taiteilija Vilhelmin, pyysi hän Henriikaa kehottamaan häntä lähtemään pian ja ilmoittamaan että Nikolas halusi seurata häntä, jos se kävisi päinsä. Sitten hän lausui nopeasti jäähyväiset ja kiiruhti portaita alas.
Vilhelmi läksi hetken kuluttua hänkin. Henriika saattoi häntä portaille, nähdäkseen vielä kerran Yrjöä, mutta kuullessaan hänen äänensä hän kääntyi ylpeällä liikkeellä takaisin ja palasi sisarensa tykö.
Ulkoeteisessä keskusteli Nikolas innokkaasti junkkari von Dornburgin kanssa.
— Ei, ei, poikaseni, sanoi saksalainen sydämellisesti, — te ette voi seurata minua.
— Olen jo täyttänyt seitsemäntoista vuotta.
— Ei siksi, ei siksi. Uljaaksihan osottauduitte äskenkin minua kohdatessanne, ja teissä on miehen tarmoa, mutta teille elämä vielä kasvattaa kukkasia, — jos Jumala suo, varsin ihaniakin, — te tartutte miekkaan voittaaksenne maallenne ja itsellenne vapautta ja onnea, — mutta minä, minä… Antakaa minulle kätenne ja luvatkaa…
— Kätenikö? Tässä sen saatte. Mutta mitään lupausta en voi antaa.
Lähden geusien tykö, jos en teidän seurassanne, niin yksin.
Mielihyvällä katsoi Yrjö tuota uljasta poikaa kasvoihin ja kysyi lempeästi: