— Elääkö teidän äitinne?
— Ei, herra.
— No, tulkaa sitten. Ehkäpä tuolla geusien joukossa kumpikin löydämme mitä haemme.
Nikolas tarttui Yrjön hänelle ojentamaan käteen, mutta Vilhelmi lähestyi häntä sanoen:
— Sitä teiltä odotinkin nähdessäni teidät Pietarinkirkon luona ja
Quatgelatin majatalossa.
— Te avasitte silmäni, huudahti Nikolas. — Tulkaa nyt. Menkäämme aivan leirin keskitse, minut kaikki tuntevat.
Maantielle tultua asteli poikanen aivan Yrjön vieressä. Kun Yrjö huomautti häntä siitä, että hänen isänsä suuresti paheksuisi hänen menettelyänsä, vastasi hän:
— Sen tiedän, ja olen siitä pahoillani, kovin pahoillani… Mutta en voi toimia toisin. Petturin nimi ei saa jäädä tahraamaan sukumme kunniaa.
— Teidän serkkunne Matenesse, Rivièren herra, on myöskin vapaudenasiain puoltajia.
— Mutta isäni käsittää asiat toisin. Hän rohkenee odottaa hyvää espanjalaisilta! Espanjalaisilta! Olen näinä kuukausina oppinut heidät tuntemaan! Erään uljaan leideniläisen pojan, Ulrikki Löwingin, — ehkä hänet tunsittekin — he saivat vangiksi kunniallisessa taistelussa, ja sitten — minua vieläkin pöyristää sitä muistellessa — sitten he ripustivat hänet pää alaspäin ja kiduttivat hänet kuoliaaksi. Olin saapuvilla ja kuulin joka sanan, jonka he puhuivat. Samalla tavalla oli tehtävä loppu koko Hollannista — maasta ja kansasta —, siihen heidän mielensä näkyi palavan. Ja samanlaisia puheita saa kuulla joka päivä! Ei mikään häväistys ole heidän mielestänsä kyllin julkea meille, ja samaa mieltä kuin sotilaat on kuningaskin. Olkoon se, ketä haluttaa, sellaisen herran orjana, joka meitä kiduttaa ja halveksii! — Pyhä uskontoni on ikuinen, eikä sitä voida hävittää. Tosin monet geuseistä sitä vihaavat, mutta en pane sitä pahakseni, kun he vain auttavat murtamaan espanjalaiset kahleet!