Näin keskustellen he kulkivat läpi kastilialaisten leirin, jossa kaikki jo nukkuivat. Sitten he saapuivat saksalaisten joukkojen teltoille, joiden edustalla vielä monin paikoin jatkettiin juominkeja. Leiripaikan päässä järjesteli muudan muonakauppias vaimoillensa ylijäänyttä varastoansa.
Vilhelmi asteli äänetönnä toisien jälkeen, sillä hänen mielensä oli kuohuksissa ja tuska ja riemu vaihtelivat siinä. Hän oli kuin hurmaantunut pelkistä ylevistä tunteista, — mutta tultuaan kaupustelijan kojun luo hän äkkiä hiljensi kulkuansa ja viittasi leipiin, joita ladottiin arkkuun.
Tuhoava, ylen tuhoava ja mahtava oli nälän valta tuolla lähellä olevassa kaupungissa, eikä siis ollut ihme, että Vilhelmi lähestyi kaupitsijoita ja osti säihkyvin silmin heiltä viimeisen liikkiön ja niin monta leipää kuin heillä vielä oli jäljellä.
Nikolas nauroi nähdessään leivät, joita Vilhelmi kuljetti muassaan, mutta Yrjö sanoi:
— Ette vielä ole oppinut tuntemaan nälänhätää, junkkari. Nuo leivät ovat lääkettä nälkää kärsiville.
Hoogewoortin portilla käski Yrjö herättää Warmondin junkkarin, ja Nikolas esitettiin nyt tälle tulevana geusinä. Ratsumestari toivotti poikaselle onnea ja tarjosi hänelle rahaa, jolla hän voisi hankkia Delftissä mitä tarvitsi ja tulla toimeen ensi viikot, mutta Nikolas ei ottanut vastaan rikkaan säätyveljensä tarjousta, sillä hänen vyöstänsä riippui kukkaro täynnä kultarahoja. Eräs haagilainen jalokivikauppias oli eilen antanut ne hänelle vanhan neiti van Hoogstratenin smaragdisormuksesta.
Nikolas näytti ratsumestarille aarrettansa ja huudahti sitten:
— Eteenpäin, junkkari von Dornburg. Tiedän mistä heidät löydämme. Ja te, herra ratsumestari van Duivenvoorde, tehän kerrotte pormestarille ja Janus Dousalle mitä minusta on tullut!
Kahdesneljättä luku.
Henriikan paosta oli kulunut viikko, ja tällä ajalla oli nälänhätää yhä vain jatkunut. Maria oli kuullut taiteilijalta, että Yrjö yhdessä nuoren Matenessen kanssa oli matkalla geusien tykö. Niin olivat siis asiat oikealla tolalla. Tuon hyökyilevän puron täytyi yhtyä rajuun, kohisevaan, valtavaan virtaan. Maria toivoi Yrjölle onnea ja elämää ja iloa, — mutta ihmeellistä — siitä päivästä saakka, jolloin hän oli repinyt hänen runonsa, oli muisto junkkarista hänen mielessään ollut yhtä himmeä kuin ennen espanjalaisten tuloa. Olipa tuo nuori vaimo Yrjön lähdettyä tuntenut harvinaista ilomielisyyttäkin huolimatta suruista ja kärsimyksistä; hän oli saanut voiton omasta itsestänsä, oli ollut ankara itseänsä kohtaan, ja jalon timantin hohde ilmenee täydessä kirkkaudessaan vasta sitten kuin se on kestänyt hiomisen tuskat. Iloisin ja kiitollisin mielin tunsi Maria olevansa oikeutettu katsomaan arastelematta Pietaria silmiin, suomaan hänelle rakkautta ja vaatimaan sitä häneltä. Huoliensa rasittamana Pietari näytti tuskin huomaavankaan vaimoansa ja hänen toimiansa, mutta Maria tunsi kumminkin voivansa monesti sekä sanoin että töin keventää hänen taakkaansa. Ravinnon puute ei sanottavasti rasittanut Mariaa. Barbaralle siitä sitä vastoin koitui paljon kärsimystä, ja veltommaksi oli hänen voimakas ruumiinsa käynyt; usein hän oli joutua epätoivoon kaiken tuon kurjuuden takia — nähdessään kylmän lieden ja tyhjät keittoastiat —, eikä hän edes enää välittänyt poimuttaa suurta päähinettänsä ja kaularöyhelöänsä. Nyt oli Marian vuoro rohkaista häntä, ja tuon tuostakin hän muistutti leskeä hänen pojastansa, geusikapteenista, joka varmaankin pian saapuisi Leideniin apujoukkoja mukanaan.