Mutta haikarat oli surmattu liian myöhään, sillä suutarin poika, josta hän oli kasvattanut itselleen apulaista, oli tänä yönä sulkenut silmänsä ikuiseen uneen. Äänekästä valitusta kuuli Maria työhuoneen avoimesta ovesta, ja Adrian sanoi:
— Jaakko on kuollut ja Maria on myöskin vuoteenoma. Tänä aamuna kiroili mestari minua isän takia. Hän sanoi hänen olevan syypään siihen, että kaikki joutuvat perikatoon. Emmekö tänäänkään saa leipää, äiti? Barbaralla on vielä korppuja, ja minä voin niin kovin pahoin. En voi enää sietää lihaa.
— Ehkäpä voit tänään saada vähän leipää. Meidän täytyy säästellä sitä, lapseni.
Talon eteisessä näki Maria mustiin puetun palvelijan. Tämä oli tullut ilmoittamaan komisario Diederik van Bronkhorstin kuolemasta. Eilen sunnuntai-iltana oli rutto tehnyt lopun tuon voimakkaan miehen elämästä.
Maria oli jo kuullut tuosta huolestuttavasta kuolemantapauksesta, joka sälytti koko edesvastauksen taakan hänen miehensä hartioille. Hän oli myös kuullut, että sotapäällikkö Valdezilta oli tullut kirje, jossa tämä kunniasanallaan ja aatelisarvonsa kautta vakuutti säästävänsä kaupunkia ja suovansa vapaan pääsön sieltä pormestarille, herra van der Does'ille ja muille vastustuspuolueen johtajille, jos kaupunki antautuisi kuninkaan "armoille". Espanjalaiset poistuisivat, ja Leiden miehitettäisiin vain muutamilla saksalaisilla lipullisjoukoilla. Hän kutsui van der Werffiä ja Nordwykin herraa Leiderdorpiin hieromaan sovintoa ja lupasi toimittaa heidät varman saattojoukon turvissa takaisin kaupunkiin, — joka tapauksessa, vaikka ei sovittaisikaan rauhanehdoista. Maria tiesi lopuksi, että hänen miehensä tänä päivänä aikoi kutsua kokoon neuvoston ja kaikki kaupungin johtavat miehet sekä porvarivartioston päälliköt, — mutta tästä kaikesta ei Pietari itse ollut maininnut hänelle sanaakaan. Hän oli kuullut siitä kaupunginsihteerin vaimolta ja muilla naisilta.
Kovin oli hänen puolisonsa muuttunut viime päivinä. Kalpea ja synkkä hän oli kotoa lähtiessään ja sinne palatessaan. Äänetönnä, huoliansa kituen, vetäytyi hän pois omaistensa seurasta. Kun Maria sydämensä pakottamana pyrki häntä lohduttamaan, vastasi hän tuimin, kärsimättömin sanoin. Öisin ei hän saanut unta, ja ennenkuin päivä koitti nousi hän vuoteeltaan, kulki huoneessaan levottomasti edes takaisin tai meni katsomaan Liisaa, joka enää vain vienolla hymyilyllä voi osottaa tuntevansa hänet.
Kotiin palattuaan Maria meni nopeasti Liisan tykö, ja hän tapasi hänen luonansa lääkärin. Bontius pudisti päätänsä hänet nähdessään ja sanoi että tuon hennon olennon voimat pian olisivat lopussa. Jo ensi kuukausina nälänhädän alettua oli hänen vatsansa kerrassaan turmeltunut, — nyt kieltäytyi se täyttämästä tehtäviään, ja olisi mieletöntä enää toivoa pelastusta.
— Hänen täytyy elää, hän ei saa kuolla! huudahti Maria kiihkeästi ja niin vakuuttavasti kuin hän olisi ollut todellinen äiti, joka ei voi käsittää sitä mahdollisuutta että hänen täytyisi kadottaa lapsukaisensa, — vaikka pikku sydän jo lakkaa sykkimästä ja kirkas, armas silmyt murtuen sulkeutuu. — Liisa, Liisa, katso minuun! Liisa, maistapa tätä hyvää maitoa! Pari pisaraa vain! Liisa, Liisa, et saa lähteä luotamme!
Kenenkään huomaamatta oli Pietari tullut huoneeseen ja kuullut viime sanat. Henkeänsä pidättäen hän katseli lemmikkiänsä, hänen tukevat hartiansa vavahtelivat ja matalalla, tukahdutetulla äänellä hän kysyi lääkäriltä:
— Täytyykö hänen kuolla?