— Niin luulen, ystäväni! Pää pystyyn! Sinulle jää vielä paljon! Van
Loolta ovat kaikki viisi kuolleet ruttoon.
Pietari vavahti ja painaen päänsä alas hän läksi huoneesta katsahtamattakaan Mariaan.
Bontius seurasi häntä työhuoneeseen, laski kätensä hänen käsivarrellensa ja sanoi:
— Kurjaa elämäämme pyritään tekemään yhä katkerammaksi, Pietari.
Barbara kertoi, että sinun ovesi eteen oli tänä aamuna asetettu ruumis.
— Ensi näky, joka minua kohtasi lähtiessäni aamulla asunnostani, olivat nuo kalmankalpeat kasvot. Nuori ihmisolento se oli. Mitä kuolema korjaa, siitä he minua syyttävät. Minne luokin katseensa, näkee vain ruumiita! Minne kääntää korvansa, sieltä satelee kirouksia! Onko minulla oikeutta uhrata niin monta ihmishenkeä? Ei päivin, ei öin kuule muusta kuin kurjuudesta ja kuolemasta, — ja sittenkin — sittenkin… Laupias Jumala, varjele järkeäni!
Pietari puristi molemmin käsin otsaansa, mutta Bontius ei löytänyt sanaakaan lohdutukseksi, vaan huudahti:
— Entä minä, entäs minä? Vaimoni ja pieni lapseni ovat kuumeessa, päivät ja yöt täytyy minun olla jalkeilla — ei hoivaa tuottamassa, vaan näkemässä ihmisten kuolevan. Mitä ennen on oppinut työskennellessään otsansa hiessä, siitä ei nyt ole mitään apua, ja kumminkin noissa ihmisraukoissa syttyy toivon kipinä, kun koettaa heidän suontansa. Mutta näin ei voi jatkua, ei voi! Toissa päivänä kuoli seitsemänkymmentä, eilen kahdeksankymmentäkuusi — niiden joukossa kaksi virkaveljeäni.
— Eikö ole toivoakaan tilan paranemisesta?
— Huomenna kuolee yhdeksänkymmenen asemesta sata, sataa seuraa kaksi-, kolme-, neljä-, viisisataa, — kunnes lopuksi jää jäljelle vain yksi ainoa, jolle ei ole enää haudankaivajaa.
— Ovathan ruton saastuttamat talot erotetut muiden yhteydestä, ja meillä on vielä nautoja ja hevosia.