— Mutta rutto tunkee ulos raoista, ja kun viimeinen leipä ja viimeinen mallaskyrsä on syöty, ja kun ei ole muuta syötävää kuin lihaa ja lihaa vain — sitäkin pikkuruinen pala koko päiväksi —, yhtyy toinen kipu toiseen, syntyy tauteja ennen kuulumattomia, joista ei puhu mikään kirja, joille ei kukaan ole keksinyt lääkettä. Tämä pohjattomalla astialla ammentaminen tekee minusta lopun. Minun järkeni ei ole lujempi kuin sinunkaan. Näkemiin! Huomenna tapaamme.
— Tänään, tänään. Tulethan kokoukseen raatihuoneelle!
— En suinkaan! Tehkää mitä katsotte oikeaksi. Minä hoidan virkatoimiani, joina nykyisin on painaa umpeen vainajain silmät ja pitää ruumiintarkastusta. Pian ovat nämätkin tehtävät lopussa, jos jatkuu samaan tapaan.
— Siis, lyhyesti sanoen: Minun sijassani rupeaisit hieromaan sovintoa
Valdezin kanssa?
— Sinunko sijassasi? Minä en ole sinun asemassasi. Minä olen lääkäri, minulla ei ole muuta tehtävää kuin taistella kärsimyksiä ja kuolemaa vastaan. Sinusta riippuu nyt Bronkhorstin kuoltua tämän kaupungin kohtalo. Toimita lihan lisäksi jokaiselle pala leipää, sellainen vain kuin puoli kättäni, tai — minä rakastan maatani ja vapautta yhtä hartaasti kuin muutkin, — tai…
— Taikka?
— Tai — antakaa kuolon korjata satonsa, — te ette ole lääkäreitä!
Bontius lausui jäähyväiset ystävällensä ja läksi pois, mutta Pietari työnsi tuskastuneella liikkeellä sormet tukkansa lävitse ja jäi tuijottamaan ulos akkunasta, siksi kuin Barbara tuli huoneeseen, pani hänen virkapukunsa tuolille ja sanoi, koettaen tekeytyä tyyneksi:
— Saanko antaa Adrianille muutaman noista viimeisistä korpuista? Liha inhottaa häntä. Hän väänteleikse vuoteellansa.
Pietari kalpeni ja vastasi matalalla äänellä: