— Anna vain ja kutsu lääkäriä.
— Maria ja Bontius ovat jo hänen luonansa.
Pormestari muutti yllensä toisen vaatetuksen, ja sitä tehdessään tunsi hän raivoa joka vaatekappaletta kohtaan, jonka puki päällensä. Hän vihasi tänään tuota uhkeata pukua yhtä kiihkeästi kuin virkaa, joka oikeutti hänet sitä käyttämään ja jota hän vielä muutama viikko sitten oli hoitanut reippaalla itsetunnolla.
Ennenkuin läksi kotoa, meni hän Adrianin tykö. Poika makasi Barbaran huoneessa, valitteli kovissa tuskissa ja kysyi, täytyisikö hänenkin nyt kuolla. Pietari pudisti päätänsä ja Maria suuteli häntä ja huudahti:
— Ei, ei toki, lapseni! —
Pormestari ei voinut viipyä kauan. Etuhuoneessa koetti hänen vaimonsa pidättää häntä, mutta hän kiiruhti alas portaita, kuulematta mitä tämä huusi hänen jälkeensä.
Maria palasi Adrianin vuoteen ääreen. Pitäessään kiinni hänen kosteasta kädestänsä hän tuskalla ajatteli, kuinka äkkiä monet tuon rakkaan poikasen tovereista olivat kuolleet, hän ajatteli Liisaa, hän ajatteli Pietaria, ja hän oli kuulevinaan puolisonsa voimakkaalla äänellään kokouksessa puolustavan vastarintaa, taistelua viimeiseen mieheen. Maria oli samaa mieltä, hän oli selvillä siitä, mitä oli tehtävä: kärsittävä, kärsittävä vapauden tähden, ja, jos Jumala tahtoi, kestettävä sen edestä marttyyrikuolema — kuten Jakoba ja Leonard ja kuten Pietarin arvokas isä! —
Tuskallisessa mielentilassa hän odotti tunnin toisensa jälkeen.
Kun Adrian rupesi voimaan paremmin, meni Maria Liisan luo, joka kalpeana ja välinpitämättömänä näytti lähenevän kuolemaa ja vain väliin kohotti pienoisia sormiansa liikutellaksensa kuivia huuliansa.
Oi tuota suloista kuihtuvaa ihmistainta! Kuinka lujaan se olikaan juurtunut Marian sydämeen, kuinka mahdottomalta hänestä tuntui luopua siitä! Silmät kosteina nojasi hän otsaansa ristissä oleviin käsiinsä, pikku vuoteen pielukselle, ja hartaasti rukoili hän Jumalaa säästämään lapsukaisen ja pelastamaan sen. Uudelleen ja yhä uudelleen hän sitä rukoili, mutta kun hänen silmiänsä ei enää kohdannut lapsukaisen rauennut katse ja sen kätöset vaipuivat alas, ajatteli hän jälleen Pietaria ja tuota kokousta ja kaupungin kohtaloa, — ja hän mietti: "Leidenin pelastus on Hollannin pelastus, Leidenin antauminen veisi Hollannin perikatoon!"