Näin kuluivat hetket; tuota synkkää päivää seurasi hämärä, hämärää ilta. Kerttu toi yölampun sisään, ja nyt kuuluivat vihdoinkin Pietarin askelet portailta.
Hänhän se tietenkin oli, mutta ei tulijaa olisi luullut häneksi, sillä ei Pietari vielä koskaan ollut noussut noin hitaasti,·noin arasti portaita ylös.
Nyt aukeni työhuoneen ovi.
Hän se sittenkin oli!
Mitä olikaan tapahtunut, mitä olivat kaupunkilaiset päättäneet?
Ahdistetuin mielin käski Maria Kertun jäädä lapsen luo, sitten hän meni puolisonsa tykö.
Täydessä virka-asussa, hattu päässä, istui pormestari kirjoituspöydän ääressä. Hänen kasvonsa olivat vaipuneet pöydälle ristissä oleville käsivarsille.
Ei hän nähnyt, ei kuullut mitään, ja kun Maria vihdoinkin häntä puhutteli, vavahti hän, hypähti seisoalleen ja heitti kiivaasti hattunsa pöydälle. Hänen tukkansa oli sekaisin, arat olivat hänen katseensa ja kuolonkalpeat kasvot, joille lankesi liekkuvain kynttiläin himmeä valo.
— Mitä tahdot? kysyi hän lyhyesti ja tuikeasti, mutta Maria ei vastannut heti, sillä kauhu lamautti hänen kielensä.
Vihdoin pääsi hän ääneen ja kysyi tuskallisen pelon valtaamana: