— Tiedän, tiedän, tiedän sen: se on laskea sydämensä kidutuslavalle pelastaaksensa Hollannin ja vapauden. Se on kysymyksessä! Jumalani, laupias Jumala! Sinä olet hukannut oman itsesi. Hierot sovintoa Valdezin kanssa!
— Ja jos sen tekisin? kysyi pormestari, tehden kiivaan kädenliikkeen.
Silloin katsoi Maria häntä ankarasti silmiin ja huudahti tarmokkaasti ja lujalla äänellä:
— Silloin olisi minun vuoroni sanoa sinulle: Mene Delftiin! Mene
Delftiin, sillä toisenmoisia miehiä me täällä tarvitsemme!
Pietari kalpeni ja loi katseensa maahan, hänen vaimonsa katsoessa häneen pelottomasti.
Valo lankesi suoraan Marian hehkuville poskille, ja kun Pietari jälleen kohotti katseensa häneen, silloin hän tunsi, että hänen edessänsä seisoi sama Maria, joka morsiona oli vannonut jakavansa hänen kanssansa hädän ja vaarat, pysyvänsä loppuun saakka lujana hänen rinnallansa taistellen vapauden puolesta, — tunsi, että hänen "lapsukaisensa" Maria oli kehittynyt hänen vertaiseksensa ja ehtinyt hänestä edelle, silloin hän ensi kerran käsitti, että tuo jalo nainen, joka seisoi hänen edessänsä, oli hänen taistelutoverinsa, hänen ylevämielinen auttajansa kärsimyksissä ja vaaroissa. Lempi ja kaiho, niin viehkeän hurmaava ja voimakas, ettei hän vielä koskaan ollut sellaista tuntenut, pakotti hänet lähestymään Mariaa, — ja se täytti hänen povensa, paisui yhä mahtavammaksi ja tulvehti esiin, puhjeten sanoihin:
— Maria, Maria, vaimoni, suojelusenkelini! Olemme kirjoittaneet Valdezille, mutta en ole vielä sitoutunut mihinkään, ja sinun, sinun rinnallasi pysyn lujana loppuun saakka!
Silloin kajahti riemuhuuto Marian huulilta, keskellä kärsimyksiä tunsi hän uutta, ennen aavistamatonta, sanomatonta onnea, — ja hän heittihe puolisonsa povelle huudahtaen:
— Olen omasi elämässä ja kuolossa ja haudan tuolla puolen, seuraan sinua taistellen ja lempien!
Kolmasneljättä luku.