Pietarin mielentila oli kerrassaan muuttunut. Hänen povensa täytti rohkeus ja innostus sellainen, jommoista hän ei vielä koskaan ollut tuntenut, sillä sitä vahvisti ja virkisti tuo uljassydäminen nainen, joka taisteli hänen rinnallansa.
Kokouksessa oli kauhean edesvastauksen taakka, joka häntä painoi, ja virkatoverien ahdistelut saaneet hänet lupaamaan, että kirjoittaisi Valdezille pyytääksensä tätä suomaan vapaan pääsön läheteille, joiden piti pyytää staatteja ja Oranian prinssiä vapauttamaan tuon kidutetun kaupungin asukkaat heidän valastansa.
Valdez teki mitä voi, taivuttaaksensa pormestarin jatkamaan sovinnonhierontaa, mutta tämä pysyi lujana, eikä kaupungista lähetetty mitään pyyntöä päästä vapaaksi noista pyhistä velvollisuuksista. Molemmat herrat van der Does, kaupunginsihteeri, Warmondin junkkari ja muut lujamieliset miehet, jotka jo tuossa suuressa kokouksessa olivat kiivaasti vastustaneet sovinnonhankkeita, pitivät nyt tarmokkaasti pormestarin puolta hänen virkatovereitansa ja neuvoston jäseniä vastaan, näistä kun muut paitsi seitsemän itsepintaisesti ja kiivaasti vaativat ryhtymisiä rauhantekoon.
Adrian parani pian, mutta lääkärin ennustukset toteutuivat hirvittävällä tavalla, sillä nälkä ja rutto kilpailivat julmuudessa ja tuhosivat melkein puolet tuon kukoistavan kaupungin asukkaista. Synkkä oli maailma, pilviin peittynyt taivas, mutta kumminkin tämänkin kauhean kurjuuden aikana oli hetkiä, jolloin kirkas päivänpaiste valaisi mielet ja toivo jälleen heräsi. Riemuisampina kuin morsio, jonka hääpäivän aamuna herättää lapsuudentoverien laulu, nousivat leideniläiset vuoteiltaan, kun aamulla yhdentenätoista päivänä syyskuuta kaukaa kuului tykkien jylinää, joka kävi yhä kovemmaksi ja pitkällisemmäksi, taivaan hohtaessa purppuranpunaisena. Lounaaseen Leidenistä oli kyliä valkean vallassa. Mutta kuin ilotulitusta katselivat kaupungin asujamet noita liekkejä, jotka polttivat poroksi talot ja aitat, tuhosivat kelpo ihmisten varallisuuden.
Geusit olivat tulossa!
Tuolla, niissä tykit paukkuivat ja taivaanranta hehkui, siellä olivat nuo särkät, jotka vuosisatoja olivat uskollisesti suojelleet Leidenin tasankoa aaltojen hyökkäyksiltä ja nyt sulkivat tien avuksi rientävältä laivastolta.
"Vajotkaa maahan, te suojelusmuurit, kohoa, myrsky, ahmaise saaliisi, kuohuileva meri, tuhoa maamiehen varallisuus, turmele niittymme ja vainiomme, mutta hukuta vihollinen tai karkota hänet täältä!" — Näin saneli Janus Dousa, näin ajatteli Pietari, näin rukoili Maria ja hänen kanssansa tuhannet miehet, tuhannet naiset.
Mutta taivaanrannan hehku sammui, tykit vaikenivat. Kului vielä toinenkin päivä, kului kolmas ja neljäs, eikä tullut airutta, eivät lähestyneet geusien laivat, ja meri näytti pyrkivän lepoon. Mutta salaa ja hiipien, vaan rajattomalla tarmolla toimiskeli sen sijaan muuan toinen vallanpitäjä, kuolema, jota avustivat sen kalpeat kätyrit epätoivo ja nälkä.
Ihmiset kuljettivat salaa yöllä vainajansa hautaan, saadaksensa muonanjaossa heidänkin sirusensa elävitten käytettäväksi. Talosta taloon liiteli kuolonenkeli, ja se kosketti suloisen pikku Liisankin sydäntä ja suuteli yön hiljaisuudessa hänen uneen ummistuneita silmyeitänsä.
Pelkurit ja espanjalaismieliset kohottivat taas päänsä pystyyn, ja ne parveutuivat kokoon, ja osa niistä tunki raatihuoneeseen vaatimaan leipää. Mutta ei ollut enää murustakaan jäljellä, viranomaiset eivät enää voineet antaa muuta kuin pienen palan naudan- tai hevosenlihaa ja naudannahkaa, — keitettyä, suolattua naudannahkaa.