Kerran kulki van der Werff tämän kovimman hädän aikana kaupunginsihteerin asunnolle päin. Hän ei tarkannut sitä, että parvi epätoivoisia miehiä ja naisia seurasi häntä, purkaen uhkauksia suustansa, mutta kun hän kääntyi, mennäksensä sisään van Houtin taloon, huomasi hän äkkiä olevansa saarrettuna. Kalpea vaimo, kuoleva lapsi sylissään, vaipui hänen jalkainsa juureen, kurotti häntä kohden hengenlähdössä olevan pienokaisensa ja huusi koleasti, riutuneella äänellä: — Tyydy jo! Tyydy jo — katsos — katsos tätä, tämä on kolmas! Tyydy jo!
— Jo riittää, jo riittää! Leipää, leipää! Hanki meille leipää! huudettiin ja kiruttiin hänelle joka taholta, ja uhaten kohosi ilmaan aseita ja kiviä. Mutta eräs työmies, jonka hän tunsi ja joka tähän saakka oli pysynyt uskollisena vapaudenasialle, tuli lähemmäksi ja sanoi tyynesti, vakuuttavalla äänellä: — Tätä ei voi jatkua. Me olemme kärsivällisesti kestäneet nälkää ja vaivaa puolustaaksemme vapauttamme ja uskoamme, mutta on mieletöntä antautua varmaan kuolemaan.
Kalpeana ja haikein mielin katseli Pietari äitiä, lasta, tuota kelpo työmiestä ja uhkaavia, kirkuvia, nälistyneitä ihmisiä. Tuo kurjuus, joka näännytti heitä ja lukemattomia muita puutetta kärsiviä, ahdisti hänen mieltänsä tuhatkertaisella voimalla. Rajaton sääli valtasi tuon jalon miehen. Turmiotovereina ja samalla tulevan paremman elämän kanssaperillisinä olisi hän tahtonut painaa heidät kaikki tyyni vasten sydäntänsä. Voimakkaan liikutuksen valtaamana hän katseli heitä, toista toisensa jälkeen. Sitten hän painoi lujasti kädet rintaansa vasten ja huusi joukolle, joka tunki häntä kohden:
— Tässä olen. Olen vannonut pysyväni lujana loppuun saakka, te vannoitte samaa. Valaani en riko, mutta voin kuolla. Jos voin palvella teitä antamalla henkeni, niin ottakaa se! Leipää minulla ei ole, mutta tässä, tässä on ruumiini. Ottakaa se, käykää siihen käsiksi ja repikää minut palasiksi. Tässä olen, tässä! Valani pidän!
Silloin painoi työmies päänsä alas ja sanoi matalalla äänellä:
— Tulkaa, hyvät ihmiset! Tapahtukoon Jumalan tahto! Valamme sitoo meidät!
Tyynesti meni pormestari sisään ystävänsä taloon. Rouva van Hout näki ja kuuli tämän kaiken, ja vielä samana päivänä hän kertoi siitä Marialle ja huudahti säteilevin silmin:
— En ole koskaan nähnyt ihmistä, joka olisi ollut niin ylevä kuin hän tuona hetkenä! Onnelliset olemme, kun hän on vallanpitäjänä täällä kaupungissamme. Tuota tekoa vielä lapset ja lastenlapset muistelevat kiitollisin mielin.
He ovatkin sen tehneet; — ja yöllä sen päivän jälkeen, jona pormestarin mielenlujuus ilmeni noin selvästi, tuli prinssiltä kirje, joka sisälsi ilahduttavia, rohkaisevia tietoja. Jalo Oranialainen oli nyt täydelleen parantunut ja pani kaikki voimansa liikkeelle, pelastaaksensa uljaan Leidenin. Geusit olivat avanneet sulut, heidän laivansa lähenivät, pelastus saapuisi pian, — ja ne kunnon miehet, jotka toivat kirjelmän, olivat omin silmin nähneet avuksi kiiruhtavan laivaston ja sotainnosta hehkuvat vapaudenpuoltajat. Herrat van der Does nimitettiin samassa kirjeessä van Bronkhorst vainajan sijaan prinssin edustajiksi. Van der Werffin ei enää tarvinnut yksin kantaa edesvastauksen taakkaa. Ja kun seuraavana aamuna kaupungin asujamille luettiin "isä Vilhelmin" kirje, ja kun lähettien tuomasta sanomasta oli kaikkialla saatu tietoa, virkistyi kidutettujen kaupunkilaisten rohkeus ja luottamus kuin kuihtuva ruoho raittiista sateesta.
Mutta monta viikkoa heidän vielä täytyi odottaa, kärsien tuskaa ja kurjuutta.