Syyskuun viime päivinä täytyi teurastaa viimeiset lypsylehmät, joita oli säästetty vastasyntyneitten ja heidän äitiensä takia — ja — sitten — sitten?
Apu oli lähellä, sillä tuon tuostakin punoitti taivas ja ilma värähteli tykinlaukauksista; mutta itätuulta kesti yhä, ja se peräytti maalle tunkeuneen veden, ja laivat tarvitsivat voimakasta vedennousua, voidaksensa lähetä kaupunkia.
Airueista, joita oli lähetetty, ei yksikään palannut. Mitään muuta ei tiedetty varmaan kuin se, että tuo sietämätön kurjuus kasvoi kasvamistaan. Tänään oli Barbarakin paneutunut vuoteeseen; hän valitti väsymystä ja häntä inhotti ruoka.
Silloin muistui Marialle mieleen paistettu kyyhkynen, joka oli ollut hyväksi Liisa vainajalle, ja hän läksi taiteilijan luo kysyäksensä häneltä, voisiko hän suostua uhraamaan vielä yhden lemmikeistänsä hänen kälynsä varalta.
Vilhelmin äiti otti vastaan Marian. Velttona ja välinpitämätönnä hän istui nojatuolissaan. Tosin hän vielä voi astua, mutta kaikki nuo tuskat ja kovat vaivat olivat panneet hänen kätensä vapisemaan omituisella tavalla. Kun Maria esitti pyyntönsä, pudisti hän päätänsä ja sanoi:
— Menkää itse kysymään. Hänen täytyy pitää nuo eläimet sisäänsuljettuina, sillä nälkäiset ihmisraukat ampuvat ne, jos ne tulevat näkyviin. Niitä on enää vain kolme. Toiset ottivat lähetit mukaansa, eivätkä ne enää palaa, Jumalan kiitos! Nuo ruokamuruset, jotka hänellä vielä on jäljellä, voi mieluummin panna vadille kuin kupuun. Ajatelkaapas, kaksi viikkoa sitten hän säästämistään rahoista maksoi viisikymmentä guldenia puolesta säkillisestä herneitä, — Jumala tiesi, mistä hän ne sai käsiinsä. Ulrikki, Ulrikki! Vie pormestarinna Vilhelmin tykö. Teidän täytyy tehdä hyvin ja mennä tuonne ylös, sillä hän odottelee kyyhkysiänsä palaaviksi eikä ole tullut edes syömäänkään. Hyvä Jumala, eipä juuri maksaisikaan vaivaa!
Päivä oli kirkas ja auringonpaisteinen. Vilhelmi oli vahtitornissaan ja katsoi vehreän, vedekkään tasangon ylitse etelää kohden. Hänen takanansa istui miekkailija vainajan poika Antero, nuotteja kirjoittaen; mutta poikasen tarkkaavaisuus ei ollut ylen kehuttava, sillä saatuaan aina rivin valmiiksi hän loi katseensa ylös ilmaan hakien kyyhkystä, jota hänen opettajansa odotteli. Kovin nääntyneeltä hän ei näyttänyt, sillä pienen lihapalansa lisäksi oli hän aina tuon tuostakin saanut hiukan kyyhkysruokaa.
Hämmästyneeltä näytti Vilhelmi ottaessaan vastaan pormestarin rouvan, jonka tulon luki itsellensä erityiseksi kunniaksi. Hän lupasi suostua Marian pyyntöön, vaikka voikin huomata, ettei tuo ollut hänestä aivan helppoa.
Maria meni taiteilijan kanssa parvekkeelle, ja Vilhelmi näytti hänelle etelän puolella, jossa muutoin oli nähtävänä vain vehreitä kenttiä, laajan alueen, jonka yläpuolella leijaili hienoa sumua. Iltapäiväauringon säteet kirkastivat tuon valkoisen usman, joka näytti ohenevan ja kohoavan ilmaan. Järvestä oli sumu noussut, ja järven muodosti rikottujen sulkujen lomista tunkeunut vesi, — ja pitkulaiset, tummat, liikkuvat täplät sen läheisyydessä olivat varmaankin espanjalaisjoukkoja ja karjalaumoja, jotka kohoavaa vettä paeten olivat jättäneet äärimmäiset vallitukset, kylät ja maakartanot. Sulkuja ei voinut nähdä, mutta uloimman niistä olivat geusit jo jättäneet taaksensa. Jos heidän laivastonsa onnistuisi päästä Soetermeerinjärvelle ja sieltä…
Vilhelmi keskeytti äkkiä selityksensä, sillä Antero hypähti pystyyn, sysäsi syrjään istuimensa ja huudahti: