— Nyt se tulee! Kyyhkynen! Roland, edeltäjäni, tuolla se tulee!
Ensi kerran kuuli Vilhelmi tänään pojan käyttävän isänsä lempivahviketta. Ylen tärkeä mahtoi tuo seikka olla, joka noin häntä liikutti, — ja, toden totta, — hän ei erehtynyt, sillä ilmojen kautta lähestyvä piste, jonka poikanen oli huomannut tarkoilla silmillänsä, ei ollut enää piste vain, se näytti pitkulaiselta, — se oli lintu, kyyhkynen!
Vilhelmi tempaisi parvekkeella olevan lipputangon ja heilutti sitä niin riemuisasti kuin sotapäällikkö, joka on päässyt taistelussa voitolle. Nyt läheni kyyhky, nyt laskeutui se, nyt pujahti se lakkaan, — ja muutaman minuutin jälkeen oli taiteilijalla kirje kädessänsä.
— Maistraatille! huudahti Vilhelmi. — Viekää se heti puolisollenne. Oi, arvoisa rouva, suorittakaa te lopullisesti tuo toimi, minkä kyyhkynen pani alulle! Jumalan kiitos, Jumalan kiitos! He ovat jo lähellä Pohjois-Aata. Tuo tieto pelastaa ihmisraukat epätoivosta! Ja eräs seikka vielä! Te saatte paistin, mutta ottakaa myös nämä jyvät. Ohraliemi on parasta lääkettä sellaisessa taudissa kuin Barbaran on, olen itse sen kokenut!
Kun oli tullut ilta ja taiteilija vanhempinensa oli ehtinyt iloita uutisesta, käski hän ottaa kiinni sinisen kyyhkysen, jolla oli valkoinen rinta.
— Lopeta se tuolla ulkona, sanoi hän, — en siedä sitä nähdä.
Antero palasi pian, muassaan päätön kyyhkynen. Hänen huulensa olivat veressä ja Vilhelmi tiesi, mistä, mutta hän ei nuhdellut tuota nälkäistä poikaa, vaan sanoi vain:
— Hyi sinua, mokomaa hilleriä!
Varhain seuraavana aamuna palasi toinen kyyhkynen. Kirjeet, jotka nuo siivekkäät airuet olivat tuoneet muassaan, luettiin ääneen raatihuoneen akkunasta, ja ne rohkaisivat epätoivon partaalla olevaa kansaa ja auttoivat sitä kestämään mitä kovimmatkin kärsimykset. Toinen kirje oli maistraatille, toinen Janus Dousalle, ja ne olivat varsin lohduttavia ja toivehikkaita. Prinssi, vapauden kallis tuki ja turva, kansan ystävä ja johtaja, prinssi oli jälleen hyvissä voimissa ja hän oli käynyt tarkastamassa Leidenin avustamiseen määrättyjä laivoja ja joukkoja. Pelastus oli lähellä, mutta tuuli kävi yhä koillisesta eikä vesi noussut. Linnassa ja muilla ylhäällä sijaitsevilla paikoilla seisoi joukottain porvareita, sotilaita, raatiherroja ja naisia, silmät luotuina kauas etäisyyteen.
Tuhannet kädet liittyivät yhteen hartaaseen rukoukseen, ja kuumeentapaisesta odotuksesta ja kiihkeistä toivomuksista kertoelivat nuo etelää kohden suunnatut katseet. Mutta veden rajaviiva ei siirtynyt, ja kuin ivaten tunki aurinko näkyviin syysaamun sumujen lävitse, lämmitti suloisesti raitista ilmaa ja meni illalla mailleen hohtavan hehkuisana, laaja sädekehä ympärillään. Pilvetönnä, kirkkaana kaareili säälimätön taivas kaupungin yläpuolella ja koristelihe yöksi tuhansilla tähtösillä. Aamulla yhdeksäntenäkolmatta päivänä alkoi sumu tihentyä, ruoho oli kuivaa, usmajoukot kohosivat ylöspäin, ilma oli painostava, harmaat pilvet kasaantuivat yhteen, käyden synkän tummiksi. Nyt alkoi vieno tuuli liikutella puiden lehdettömiä oksia, sitten tuli äkkiä tuulenpuuska, joka riensi tähystelevän ihmisjoukon ylitse. Sitä seurasi toinen ja kolmas, ja pian kiisi myrsky riehuen, vinkuen ja ulvoen läpi kaupungin, heitteli tiilejä katoilta, taivutti puutarhojen hedelmäpuita ja kalujen varrella kasvavia nuoria jalavoita ja lehmuksia. Se kaatoi kumoon lipputangot, jotka pojat olivat pystyttäneet valleille espanjalaisten kiusaksi, se pieksi ojien ja kanavien rauhallisesti virtailevaa vettä, ja — Herra ei hylkää omiansa — tuuliviirit kääntyivät, tuuli puhalsi luoteesta, ja — kukaan ei sitä nähnyt, mutta laivurit ilmoittivat siitä huudoilla, joita jokainen riemuiten toisti ja kertoeli edelleen, — ja tuulenpuusti ajoi tulvavuoksen paisuttamaa merta Maasin suuta kohden ja peräytti rajulla hyökkäyksellä virran veden, pakotti sen tulvaamaan yli rantojen ja ajoi sitä puhkaistujen sulkujen lomista ja kanavien avatuista porteista kauas maalle, ja korkealle kohotti vedenselkä apuun rientävät laivat.