Riehu, myrsky, virtaile, virtaile, kohiseva sade, raivotkaa, te laineet, ja tuhotkaa niityt, nielkää talot ja kylät! Leidenin valleilla ja torneissa siunaavat teitä tuhannen tuhannet. He tuntevat teidät kostavan, pelastavan Jumalan peljättäväksi sotajoukoksi ja tervehtivät teitä iloiten ja riemuiten!

Kahtena päivänä perätysten seisovat pormestari, Maria ja Adrian sekä van der Does'in ja van Houtin perheet melkein koko päivän kansajoukossa ylhäällä linnassa tai lehmäportilla olevassa tornissa, eikä edes töin tuskin parantunut Barbarakaan, jota toivo on virkistänyt vielä enemmän kuin ohraliemi ja tuo laiha kyyhkynen, pysy kotona, vaan lähtee taiteilijan luo näkötorniin. Kaikki tahtovat nähdä, kuinka vesi nousee, kuinka se pehmittää maan, tunkee heinänkorsien lomitse, muodostaa lätäköitä, lammikoita ja vihdoin laajan järven, johon virtaileva sade luo kuplia ja renkaita. Kukin halajaa olla katsomassa, kuinka espanjalaiset kiiruhtavat puolelle ja toiselle, kuin suden ahdistelema lammaslauma, kukin tahtoo kuulla geusien tykkien jyminää, heidän muskettiensa pauketta. Kaikista, niin miehistä kuin naisista, myrsky, joka on vähällä heittää heidät kumoon, on suloisempi kuin mitä vienoin tuulenleuhahdus, ja rankkasade, joka heidät kastelee läpimäriksi, tuntuu heistä herttaisemmalta kuin auringonloisteessa kimeltelevä kevätkaste!

Kroonensteenin linnan ja Lammenin lujien varustusten takana, joita puolustamassa oli muutamia satoja espanjalaisia sotureita, voi tarkka silmä havaita geusien laivat.

Tuorstaina ja perjantaina oli Vilhelmi turhaan tähystellyt kyyhkysiä, mutta lauantaina palasi paras lentäjä. Se toi kirjeen amiraali Boisot’ilta, joka kehotti kaupungin aseellista miehistöä perjantaina tekemään hyökkäyksen Lammenia kohden.

Myrsky oli eksytellyt kyyhkystä. Se saapui liian myöhään kaupunkiin, mutta lauantai-iltana läksivät Janus Dousa ja kapteeni van der Laen liikkeelle. Kaikkia, jotka kykenivät asetta käyttämään, kehotettiin kokoontumaan sunnuntaiaamuna. Kurjia ja kalpeita olivat taistelijat, jotka noudattivat johtajien kutsua, Harvenneet olivat rivit, mutta jäljelle jääneistä ei kukaan tahtonut jäädä pois, kaikki olivat he valmiit uhraamaan henkensä kaupungin ja omaistensa pelastukseksi.

Myrsky oli tyyntynyt, tykit vaienneet, yö oli pimeä ja ilma painostava. Ei ketään haluttanut käydä levolle, ja jos ken nukahti hetkiseksi, niin hänet pian pelästytti unesta omituiset, salaperäiset äänet. Vilhelmi istui vahtitornissaan ja katseli, tarkkaan kuunnellen, etelää kohden. Väliin suhahtelivat vienot tuulahdukset tuon korkean talon ympärillä, väliin kajahti huuto tai torventoitotus häiriten yön hiljaisuutta. Sitten alkoi kuulua rasahduksia ja melua lehmäportin läheisyydestä, — oli kuin osa kaupunkia olisi menettänyt perustuksensa ja syöksähtänyt kumoon. Taivaalla ei näkynyt ainoatakaan tähteä, mutta Lammenin lähellä liikkui pilkko pimeässä järjestetyissä riveissä hehkuvia valopilkkuja, ikäänkuin virvatulia. Tuskallisen kamala oli tuo yö.

Aamulla huomattiin, että lehmäportin luona osa kaupunginvallista oli syössyt maahan, mutta nythän se ei enää voinut tuottaa vaaraa, — ja pian syntyi aukon ääressä rajaton riemu ja kohta kajahteli ilohuutoja kaikkialla, kaduilla ja kujilla, ja ne saivat kaikki, miehet ja naiset, vanhukset ja lapset, terveet ja sairaat houkutelluiksi ulos, ja toinen kiirehti toistansa lehmäportille. Nähtiin geusien laivaston lähestyvän ja kaupunginrakennusmestarin Tuomaanpojan yhdessä muiden miesten kanssa tempovan vedestä paaluja, joilla espanjalaiset olivat koettaneet tukkia väylän. Sitten laski ensi laiva muurien luo, ja sitä seurasi toinen ja kolmas, ja niissä saapui rajunnäköisiä, parrakkaita miehiä, jotka hymyilivät kaupunkilaisille ja heittivät heille leivän toisensa jälkeen ja paljon muuta hyvää. Ja nuo soturit, joiden arpisia, tuimia, päivettyneitä kasvoja vuosikymmeniin ei ollut kostuttanut mikään muu suolainen neste kuin merivesi, itkivät ja nyyhkyttivät liikutuksesta kuin lapset, nähdessään kuinka ihmisraukat söivät. Söivät ja nauttivat — saamatta esille sanaakaan kiitokseksi. Ja sitten tulivat johtajat, ja amiraali Boisot syleili van der Does'ia ja van der Werffiä ja geusikapteeni van Duijkenburg vanhaa Barbaraa, äitiänsä, — ja moni leideniläinen vapauttajaansa, jonka näki ensi kerran eläessänsä. Runsaasti, runsaasti vuodatettiin kyyneleitä, tuhannet olivat ne, joiden tunteet tulvailivat esiin, — ja pyhäkellot soivat paljoa heleämmin ja raikkaammin kuin tavallisesti, ja ne kutsuelivat pelastajia ja pelastettuja kirkkoon rukoilemaan. Avara temppeli oli tänään liian ahdas, ja kun kunnon pastori Verstrootin sijainen — hän itse oli sairastunut pitäessään huolta kaikista noista monista sairaista — kun saarnaaja Kornelionpoika kehotti harrasta seurakuntaa yhtymään kiitosrukoukseen, oli hänen kehotuksensa liian myöhäinen, sillä jo urkujen ensi sävelet olivat herättäneet noissa tuhansissa ihmisissä, jotka täyttivät kirkon, saman palavan halun kiittää, kiittää, kiittää ja ylistää.

Myöskin pater Damianus kiitti Herraa harmaiden sisarusten kappelissa ja hänen kanssansa Nikolas van Wibisma ja muut katoolilaiset, joille isänmaa ja vapaus oli rakas. —

Jumalanpalveluksen jälkeen kahlasi Adrian, leipäpala toisessa kädessä ja kengät toisessa, koulutoveriensa etunenässä korkeammalla sijaitsevien kosteiden niittyjen poikki Leiderdorpiin, katselemaan espanjalaisten jättämää leiripaikkaa. Tuossahan oli sotapäällikkö Valdezin muhkea teltta. Hänen vuoteensa yläpuolella riippui Reinin tienoita esittävä kartta, jonka muudan alankomaalainen oli piirtänyt hänelle oman kansansa vahingoksi. Poikaset katselivat sitä, ja eräs geusi, joka ennen muinoin oli oleksinut kirjoitushuoneissa, vaikka nyt oli kuin mikäkin merikarhu, asettui sen eteen ja sanoi:

— Katsokaas tänne, pojat. Tämä tässä on rantasärkkä. Sen me ensiksi puhkaisimme, mutta se oli vasta leikin alkua. Laivamme eivät oikein ottaneet luistaaksensa eteenpäin, ja tässä, kolmannen sulun kohdalla — se on nimeltään Voorweg — nousi tie pystyyn, — ei ollut ajateltavissakaan päästä kauemmaksi. Nyt meidän täytyi peräytyä takaisin ja kulkea, tehden suuri kaarros, Segwaertin tietä ja tämän kanavan kautta, jossa oli aika kahakkaa, Pohjois-Aalle. Nyt oli Soetermeerinjärvi takanamme, mutta vesi oli liian matalalla, emmekä päässeet eteenpäin. Oletteko te nähneet tuota suurta delftiläistä laivaa? Se on mahtavan iso alus, ja sitä ei panna liikkeelle airoilla, vaan siipirattailla. Teitä varmaankin huvittaa katsella sitä. Vihdoinkin soi Herra myrskyä ja tulvavuoksen, ja vesi kohosi niin korkealle, että laivat pääsivät kulkemaan. Kerklaenin luona oli vielä kerran tuima ottelu, mutta toissa päivänä saavuimme Lammeniin. Moni kelpo mies oli jo saanut surmansa, toiset siellä, toiset täällä, mutta Lammenissa odotimme kaikki kiivainta vastarintaa. Varhain tänä aamuna aioimme tehdä hyökkäyksen, mutta kun päivä koitti oli siellä niin helkkarin hiljaista, ja lamauttava tunne valtasi meidät. Arvelimme jo: "Leiden on hukassa. Nälkä on sen kukistanut." Mutta vieläpä mitä! Te olette kelpo rotua. — Ja sitten tuli meidän laivallemme muudan poika, teidän kokoisenne, ja hän kertoi, että oli yöllä nähnyt linnoituksesta tulevan esiin loistavia pilkkuja pitkässä jonossa, joka siirtyi sieltä poispäin. Emme ensin tahtoneet uskoa häntä, mutta poika oli oikeassa. Vesi lienee alkanut tuntua liian kostealta… valopilkut, jotka poika oli nähnyt, olivat espanjalaisten palavat sytyttimet. Katsokaapas, pojat, tämä tässä on Lammen…