Neljäs luku.
Lukuisasti oli porvareita kokoontunut muhkean raatihuoneen edustalle. Sanoma Nassaun Ludvigin tappiosta oli pian levinnyt kaupungin jokaiseen sopukkaan. Kukin tahtoi saada tarkempia tietoja asiasta, puhella hengenheimolaisten kanssa suruistaan ja huolistaan ja kuulla, mihin toimenpiteisiin neuvosto nyt aikoi ryhtyä.
Kaksi lähettiä oli todistanut, että herra Matenesse van Wibisman antama tieto valitettavasti oli oikea. Ludvig oli kaatunut, hänen veljensä Henrik ei ollut löydettävissä, sotajoukko oli kerrassaan hajoitettu.
Nyt ilmestyi akkunaan neuvostonsihteeri Jan van Hout — sama mies, joka oli aamulla opettanut poikasia, — ja ilmoitti porvareille, minkä tuntuvan tappion vapaudenpuolustajat olivat kärsineet, sekä kehotti ytimekkäin sanoin heitä nyt, jos koskaan, verineen ja henkineen puolustamaan tuota kallista asiaa.
Äänekkäät huudot seurasivat tätä puhetta. Kirjavia lakkeja ja töyhtöhattuja lensi ilmaan, keppejä ja miekkoja heiluteltiin, ja naiset ja lapset, jotka olivat tunkeutuneet miesten joukkoon, liehuttivat liinojansa, ja heidän kimakat äänensä kajahtelivat miesten huutojen seasta.
Oivallisen porvarivartioston jäsenet kokoontuivat antaaksensa päälliköllensä toimeksi vakuuttaa kokoontuneelle neuvostolle, että he tahtoivat olla uskollisia Oranian Vilhelmille, tahtoivat uhrata viimeisen veripisaransa ja viimeisen roponsa ja mieluummin kuolla vapauden edestä kuin elää espanjalaisen tyranniuden sortamina. Vakavat ja synkän surulliset olivat monet kasvot tuossa joukossa, sillä nämät miehet, joiden riveissä oli vain vapaaehtoisia, rakastivat kaikki Oranialaista; häntä kohdannut suru saattoi heidät murheellisiksi, ja maan hätä vihloi heidän sydäntänsä. Heti kun kaupungin neljä pormestaria, kahdeksan raatimiestä ja neuvoston läsnäolevat jäsenet olivat ilmaantuneet akkunoihin, monet sadat alkoivat laulaa geusilaulua, jota jo hetken aikaa oli hyräilty siellä täällä. Kun sitten auringon laskiessa tuo vilkas kansa hajaantui ja laulellen kulki, yksitellen tai kaksittain tai kolmittain käsikoukussa, ravintoloita kohden, vahvistaaksensa raittiilla juomalla luottamustansa parempiin päiviin ja haihduttaaksensa monia kylläkin aiheutettuja huoliansa, silloin näytti Leidenin torilla ja sen läheisillä kaduilla siltä kuin raatihuoneesta äsken olisi annettu tieto voitonsanomasta.
Voimakkaasti olivat tosin kajahdelleet eläköönhuudot ja geusilaulu, mutta olisi luullut noin monesta sadasta kurkusta lähtevän vieläkin voimakkaamman äänen.
Tätäpä miettivät nuokin kolme siistipukuista porvaria, jotka nyt juuri tulivat pääkatua pitkin "sinisen kiven" ohitse, ja vanhin heistä virkkoi tovereillensa:
— Kyllähän ne nyt kerskailevat ja kirkuvat ja ovat mahtavia mielestänsä, mutta saammepa nähdä, että pian alkaa kuulua toiselta.
— Jumala pahimmasta varjelkoon, vastasi toinen, — mutta kyllähän espanjalaiset nyt varmaan tulevat tänne uudelleen, ja tunnen kyllä monta naapureistani, jotka eivät nyt enää äänestä vastustamista.