Kaksi naista tuli Reininlinnalle vievältä portilta päin häntä vastaan, hänen saavuttuaan Stefanonluostarin luo. Hän ei heitä huomannut, mutta nuorempi naisista sysäsi päähinettään taaksepäin katsoen hänen jälkeensä, ja hänen sormensa tarttuivat nopeasti ja lujasti seuralaisen ranteeseen, kun hän huudahti:
— Pietari se oli!
Barbara rouva kohotti päätänsä ja vastasi:
— Hyvä on, etten ole paha säikkymään! Päästäpä irti käsivarteni!
Tuotako tarkoitat, joka nyt ratsastaa Ursulankadun ohitse!
— Aivan niin, Pietari se on!
— Tyhmyyksiä, lapseni! Ruunikolla on lyhyemmät sääret kuin tuolla korkealla kamelilla. Eikä Pietarilla ole tapana lähteä ratsastamaan tähän aikaan.
— Mutta hän se oli.
— Jumala meitä varjelkoon! Pimeässä käy lehmus pyökistä. Jos hän ei tänään tulisi kotiin, sittenpä vasta oltaisiin ihmeissä!
Viime sanat olivat epähuomiossa päässeet pujahtamaan Barbara rouvan huulilta. Hän ei näet ollut tähän saakka, viisaasti kyllä, ollut huomaavinaankaan, ettei Marian ja hänen puolisonsa välit olleet oikein selvillä, vaikka hän varsin hyvin havaitsi, mitä tunteita hänen nuoren kälynsä mielessä liikkui.
Barbara oli viisas ja kokenut nainen, joka ei suinkaan pitänyt veljeänsä ja hänen merkitystänsä isänmaahan nähden vähäpätöisenä. Jopa hän luuli että paitsi Oranian prinssiä ei kukaan ihminen maailmassa olisi taitavampi johtamaan vapaudentaistelua onnelliseen loppuun, kuin Pietari. Mutta hän tunsi että hänen veljensä ei käyttäytynyt oikein Mariaa kohtaan, ja koska Barbara oli oikeutta harrastava nainen, niin hän hiljaa mielessään paheksui tuon vaimoansa laiminlyövän miehen käytöstä.