Vähän aikaa kulkivat molemmat naiset vaieten eteenpäin.
Vihdoin pysähtyi leski sanoen:
— Ehkä prinssi on kutsunut Pietarin luoksensa. Tällaisina aikoina, tuollaisten iskujen jälkeen voi uskoa mitä tahansa. Onhan mahdollista, ettet erehtynyt.
— Hän se oli aivan varmaan, vastasi Maria vakuuttavasti.
— Mies parka! virkkoi toinen. Tuo matka mahtaa käydä hänelle karvaaksi! Mutta jolla on kello kaulassa, sen on pää painossa! Sinulla ei ole mitään syytä olla allapäin, sillä miehesi palaa huomenna tai ylihuomenna. Mutta entäs minua, ajattelepas minua, Maria! Jäntevänä ja suorana vaellan koko elämäni ja suoritan reippaalla mielellä tehtäväni. Poskeni ovat punakat ja ruoka maistuu minusta hyvältä, ja kumminkin on minun täytynyt luopua rakkaimmastani. Kymmenen vuotta olen ollut leskenä. Kreetani joutui luotani naimisiin ja Vilhelmin lähetin itse merelle geusien joukkoon. Minä hetkenä tahansa voin hänet menettää, sillä hänen elämänsä on alituista vaaraa. Mitä muuta iloa on leskellä kuin ainoa poikansa? Ja minä uhrasin hänet isänmaalle. Se on vaikeampaa kuin nähdä miehensä lähtevän hääpäivänä ratsastamaan pariksi tunniksi. Eikä hän toden totta tee sitä huvikseen!
— No, nyt olemme kotona, sanoi Maria kohottaen kolkutinta.
Kerttu aukaisi oven ja Barbara huusi jo kynnykseltä hänelle vastaan:
— Onko herra kotona?
Hän sai kieltävän vastauksen, kuten jo oli aavistanutkin.
Adrian kertoi isän terveiset ja Kerttu kattoi illallispöydän, mutta keskustelu ei ottanut sujuaksensa.