— Tämä on kouluajoiltani. Toisen viittani lainasin eilen nuorelle
Wibismalle.
— Tuolleko espanjalaiselle keltanokalle?
— Kerroinhan teille jo poikain tappelusta.
— Kyllä, kyllä. Ja tuo marakatti piti teidän viittanne?
— Te tulitte minua noutamaan ettekä suostunut odottamaan. Arvattavasti he ovat lähettäneet sen takaisin heti meidän lähdettyämme.
— Ja nuo armolliset herrat kai vielä odottavat kiitosta siitä, että junkkari otti sen.
— Eivät suinkaan, vapaaherra kiitti minua varsin kohteliaasti.
— Mutta eivät nuo kiitokset tee kaulustanne sen pitemmäksi. Ottakaa minun viittani, Vilhelmi. Minullahan ei ole mitään kyyhkysiä suojeltavana, ja nahkani on paksumpaa kuin teidän.
Seitsemäs luku.
Ensimäistä sadepäivää seurasi toinen ja vieläpä kolmaskin. Niityt olivat peittyneet harmahtavaan usmaan ja sumuun. Kylmän kostea luoteistuuli ajoi kokoon raskaita pilviä synkistyttäen taivaan. Leidenissä virtaili sade loristen pystyiltä katoilta kouruja myöten alas maahan; ojissa ja kanavissa kävi vesi sameaksi ja kohosi kohoamistaan äyräitä kohden. Märät, palelevat ihmiset kiiruhtivat tervehtimättä toistensa ohitse, ja haikarat kyyristyivät pesässänsä lähemmäksi toisiansa, muistellen lämpimiä etelämaita ja katuen ennenaikaista muuttoansa tänne kylmälle ja kostealle alangolle.