Alakuloisuuden ohella ihmispovissa kehittyi kehittymistään huoli tulevaisuudesta. Yhtä nopeasti kuin ruoho kedolla, kasvoi sateen yhä vain jatkuessa pelko kaupunkilaisten mielissä. Olutjuomaloissa kuuli keskusteluja, jotka eivät liioin tuntuneet toivehikkailta, jopa paikka paikoin väitettiin että oli narrimaista enää tehdä vastarintaa ja kehotettiin suorastaan luopumaan prinssistä ja vapauden puolustamisesta.
Jos tahtoi Leidenissä näinä päivinä nähdä iloisia kasvoja, niin sai niitä kauan hakea turhaan, eikä ainakaan voinut toivoa näkevänsä niitä pormestari van der Werffin talossa.
Kolme päivää oli nyt jo mennyt menojaan Pietari herran lähdöstä, jopa oli neljäskin kulunut melkein puolipäivälle saakka, eikä pormestari ollut vieläkään palannut, ei lähettänyt mitään tervehdystä, ei sanaakaan selitykseksi omaisilleen.
Maria rouva oli pukenut yllensä vaaleansinisen verkaleninkinsä, jonka nelikulmaiseksi uurrettua pääntienettä reunustivat Mechelnin pitsit. Tästä puvusta hänen puolisonsa näet piti aivan erityisesti, ja tänäänhän hänen nyt ainakin pitäisi palata kotiin.
Kultalakanoksan, joka hänellä oli povellaan, hän oli itse leikannut kasvista, joka kukki hänen ikkunallaan, ja Barbara oli auttanut häntä tuon tuuhean tukan järjestämisessä.
Oli enää tunti aikaa päivälliseen, kun tuo hento, solakka nuori vaimo tuli miehensä työhuoneeseen, valkoinen tomuliina kädessä. Ensiksi hän asettui akkunaan, jota myöten rankkasade virtaili monimutkaisissa koukeroissa, painoi otsansa ruutuun ja katseli alas tyhjälle kadulle. Vesilätäkköjä oli muodostunut sileiden punaisten tiilien väliin, joilla katu oli kivitetty. Muuan kuormankantaja meni ohitse kopisuttaen raskailla puukengillänsä, eräs palvelustyttö kiiruhti eteenpäin liina kasvoille vedettynä, ja huolellisesti vältellen kuivia paikkoja hypiskeli lätäköltä lätäkölle suutarin oppipoika, selässä pari korkeita saappaita; mitään ratsastajaa ei näkynyt, ei kuulunut.
Oli melkein kolkon hiljaista sekä sisässä että kadulla; Maria ei kuullut muuta kuin sateen lotinaa. Ennenkuin kavioiden kapsetta alkoi kuulua, hän ei voinut odottaa miestänsä saapuvaksi, eikä hän silmäillytkään katua pitkin, — ajatuksiinsa vaipuneena hän vain katseli alas maahan, sateen loristessa yhä edelleen.
Huonetta oli huolellisesti lämmitetty pormestarin varalta, jonka odotettiin tulevan kotiin läpimärkänä, mutta kylmä viima tunki sisään akkunanraosta. Mariaa värisytti, ja kun hän nyt vetäytyi kauemmaksi tuohon puolipimeään huoneeseen, oli hänestä kuin täytyisi aina olla näin hämärää, kuin valoisia päiviä ei olisi enää koskaan odotettavissa.
Vasta hetken kuluttua hänelle muistui mieleen mitä varten oli tullut huoneeseen. Hän alkoi nyt pyyhkiä liinalla kirjoituspöytää, paperipakkoja ja muita huoneessa olevia esineitä. Lopuksi lähestyi hän pistooleja, jotka Pietari oli jättänyt kotiin.
Korkealla aseiden yläpuolella riippui Pietarin vaimo vainajan kuva. Tämä tarvitsi pikemminkin puhdistusta kuin nuo aseet, sillä tähän saakka ei Maria ollut voinut pakottaa itseään sitä koskettamaan.