Nyt rohkaisi hän mielensä, pysähtyi seisomaan aivan sen eteen ja katseli herkeämättä noita nuorekkaita kasvonpiirteitä, — tuota vaimoa, jonka kanssa oli kuullut Pietarin olleen onnellisen. Tenhoavan tuntuivat hänet nuo ruskeat silmät, joilla tuo lempeä olento häntä katseli.
Toden totta, nainen tuolla ylhäällä näytti tyytyväiseltä, melkeinpä ylimielisen tyytyväiseltä. Kuinkahan paljon täydellisemmin Pietari olikaan antaunut tuolle ensimäiselle vaimolleen kuin hänelle!
Tämä ajatus vihloi hänen sydäntänsä, ja vaikka hänen huulensa olivat liikkumattomat, hän kumminkin teki kysymyksen toisensa jälkeen tuolle mykälle kuvalle, joka yksinkertaisista puitteistansa katseli häntä yhä edelleen yhtä itsetietoisesti ja iloisesti.
Mariasta oli kuin nuo täyteläiset huulet olisivat vavahtaneet, — jo hänestä näyttivät silmätkin liikkuvan. Kylmä väristys jähmetytti hänen verensä, häntä alkoi pelottaa, mutta hän ei kumminkaan voinut poistua kuvan luota.
Tuijottavin silmin hän katsoi ylöspäin.
Liikkumatonna seisoi hän ja alkoi hengittää nopeammin.
Nyt näytti Marian katse käyvän tarkemmaksi.
Eeva vainajan korkealla otsalla näkyi varjo.
Olikohan maalari siten tahtonut kuvata hänen mieltänsä ahdistavaa surua, vai oliko tuo vain tomua, joka himmensi värit?
Maria veti tuolin lähelle kuvaa ja nosti jalkansa istuimelle. Hänen hameensa helma kohosi hieman. Hän punastui, ikäänkuin nuo maalatut silmät olisivat olleet elollisia, veti häveliäästi hameen valkoisen sukkansa ylitse ja nousi sitten nopealla liikkeellä tuolille.