Silmästä silmään hän nyt katsoi kuvaa. Liina, jota hän piti hieman vavahtelevassa kädessänsä, siveli Eevan otsaa ja pyyhki pois varjon hänen hohtavan verevältä iholtansa. Nyt Maria pyyhki tomun puitteista ja kankaasta ja huomasi nimikirjoituksen, joka ilmoitti, kenen kädestä kuva oli lähtenyt. "Artjen Leidenistä" — näin nimitti taiteilija itseänsä, ja huolellisen tarkasti hänen siveltimensä oli kuvannut vähäpätöisimmätkin erityiskohdat. Hopeakäädyt sinisine turkooseineen tuolla täyteläisellä kaulalla — ne olivat Marialle varsin tutut. Pietari oli antanut ne hänelle morsiuslahjaksi ja vihittäessä ne olivat olleet hänellä kaulassa; mutta timanttiristiä, joka oli niiden keskellä, hän ei koskaan ollut nähnyt. Kultasoljen, joka oli Eevan vyöllä, hän oli saanut viime syntymäpäiväkseen, — mutta se oli aika lailla vääntynyt ja tylsyneet piikit voivat töin tuskin tunkea paksun nauhan lävitse.
"Hän sai kaikki uutena", mietti Maria itsekseen. "Mitäpä minä koristeista välittäisin, mutta sydämen — Pietarin sydämen hän myöskin on omistanut! Minkä verran rakkautta hän lienee sinne jättänyt jäljelle?!"
Hän ei olisi tahtonut tätä ajatella, mutta kumminkin kaikuivat nämät sanat uudelleen ja yhä uudelleen hänen mielessänsä, ja hänen täytyi kaikin voimin hillitä tunteitansa voidaksensa pidättää itkua.
"Jospa hän palaisi, kun hän vain palaisi!" vaikeroi hänen kärsivä sydämensä.
Silloin ovi aukeni hänen huomaamattansa. Barbara tuli sisään ja lausui hiljaa hänen nimensä ystävällisen nuhtelevalla äänellä.
Maria vavahti ja pyysi punehtuen:
— Tee hyvin ja anna kätesi, niin laskeudun maahan. Työni on jo lopussa.
Hyi tuota tomua… oikein hävetti…
Kun hän jälleen oli lattialla, sanoi leski:
— Kuinka poskesi punoittavat! Kuulepas, käly kultaseni, kuule, lapseni…
Barbaran nuhtelu jäi kesken, sillä kolkutin iski katuoveen ja Maria kiiruhti akkunaan.