Tuossa suuressa huoneessa oli aivan hiljaista, mutta sen alapuolella sijaitsevasta ruokasalista kuului tuon tuostakin melua ja omituisia ääniä. Lasien kilinää, kimakkaa hihitystä, äänekästä naurua, pieni pätkä jostakin kevytmielisestä rakkaudenlaulusta, eläköönhuutoja ja sitten kilahdus, jonka synnytti vallattomasti rikkilyöty lasi, — tuollaiset äänet tunkivat vuorotellen ja sekaisin Henriikan korviin. Hän ei olisi tahtonut kuulla tuota kaikkea, mutta hän ei voinut olla sitä kuulematta, ja suuttuneena puri hän yhteen valkoiset hampaansa. Mutta kynä ei siltä joutanut lepäämään.
Se, mitä hän nyt kirjoitti, muodosti hajanaisia lauseita — vaillinaisia tai pitkiä ja sekavan monimutkaisia. Paikoin jäi jokin sana pois, paikoin samoja sanoja toistettiin kaksi, kolme kertaa. Tuo kirje oli kuin mielipuolen kirjoittama, ja kumminkin ilmeni joka rivillä, joka piirroksessa sama kiihkoisa toivomus: Pois täältä! Pois tämän naisen luota ja tästä talosta!
Kirje oli isälle. Henriika pyysi että tämä vihdoinkin päästäisi hänet tädin luota, noutaisi tai noudatuttaisi kotiin. Setä Matenesse van Wibisma, kirjoitti hän, näytti olleen kovin hidas sanansaattaja; hän oli kaiketi itse ennen aikaan ollut ihastunut tädin iltamiin, joita Henriika puolestansa katsoi inhottaviksi. Jos isä pakottaisi häntä jäämään tänne, niin hän läksisi, kuten sisarensa, kiertämään maailmaa. — Sitten hän alkoi kertoa tädistä ja tämän elannosta. Räikeän synkällä tavalla esitti hän noita monenmoisia kärsimyksiä, ulkonaisesti ja sisällisesti alentavia vaatimuksia, joita hänen oli täytynyt sietää päivin ja öin tuon vanhan neidin tykönä viettämiensä viikkojen kuluessa.
Samoin kuin tänään juotiin ja nauraa hihiteltiin varsin usein tuolla alhaalla; mutta ei sillä hyvä, vaan Henriikan oli myöskin täytynyt seurustella tädin vierasten kanssa, jotka olivat vanhanpuoleisia vallattomia herrasmiehiä, italialaisia tai ranskalaisia syntyperältään ja kevytmielisiä tavoiltansa. Kun hän kuvasi noita seuroja, kävivät hänen ennestäänkin punoittavat poskensa yhä hehkuvammiksi ja nuo korkeat kirjaimet suurenivat suurenemistaan. Abbé'n jutut, jotka saivat tädin nauramaan, italialaisen kovaääniset puheet, joita kuullessaan monseigneur Gloria myhähdellen hieman pudisti päätänsä, niitä muka paheksuen, — ne olivat niin julkean rivoja, että niiden toistaminen olisi häntä saastuttanut.
Oliko hän kunniallinen tyttö vai ei? Mieluummin hän näkisi nälkää ja janoa kuin ottaisi vielä kerran osaa tuollaiseen seuraan. Kun talossa ei ollut vieraita, silloin vaadittiin Henriikalta muita mahdottomuuksia, sillä silloin täti, joka ei hetkeäkään voinut olla yksin, oli sairaana ja kurjassa tilassa, ja Henriikan täytyi hoitaa häntä. Kernaasti ja ilomielin tahtoi hän auttaa kärsiviä, sen oli hän, niin hän kirjoitti, selvästi osottanut hoitaessansa rokkoa sairastavia lapsia kotikylässänsä, mutta kun täti ei voinut nukkua, niin hänen piti valvoa hänen tykönänsä, pitää häntä kädestä ja kuunnella kaiken yötä, kuinka hän väliin valitteli, tuskitteli ja rukoili, väliin kirosi itseänsä ja petollista maailmaa. Hän, Henriika, oli tullut tuohon taloon terveenä ja voimakkaana, mutta kaikki tuo inho, viha ja itsensähillitseminen oli turmellut hänen terveytensä.
Keskiyöhön saakka kirjoitti tyttö. Kirjaimet kävivät yhä sekavammiksi, rivit yhä epätasaisemmiksi ja vääremmiksi, ja hänen kirjoittaessansa viimeisiä sanoja: "Voi päätäni, pää raukkaani! Te saatte nähdä, että menetän järkeni. Minä rukoilen teitä, rakas ja kunnioitettu isäni, päästäkää minut kotiin. Minä olen taas kuullut jotakin Annasta…" — musteni maailma hänen silmissänsä, kynä putosi kädestä, ja hän vaipui tainnoksissa nojatuoliin.
Tässä tilassa oli hän siksi kunnes nauru ja lasien kilinä alhaalla vihdoinkin oli lakannut ja tädin vieraat olivat lähteneet talosta.
Denise, kamarineitsyt, huomasi että nuoren neidin huoneessa oli valkeata. Hän tuli sisään, ja turhaan koetettuansa saada Henriikaa virkoamaan hän kutsui emäntäänsä.
Tämä seurasi palvelijaa ja mutisi portaita noustessansa:
— Ikävissään nukahtanut, — siinä kaikki! Meidän seurassamme olisi pysynyt valveilla ja saanut nauraa. Tuota hitautta! Voista sanoo kuningas Filip näiden ihmisten olevan. Tuo hassu Lamperi oli tänään niin vallattomalla päällä, ja abbé’n sukkeluudet, ne… ne…