Viinin vaikutus näkyi vanhan neidin suurissa silmissä, ja viuhka liehui edes takaisin jäähdyttääksensä hehkuvia poskia.
Nyt hän seisoi Henriikan edessä. Hän mainitsi hänen nimeänsä, pudisteli häntä ja ruiskutti hänen päällensä voimakkaasti tuoksuvaa nestettä suuresta kultaan juotetusta helmestä, joka hänellä oli vyöllään hajuvesipullona. Kun Henriika siitä huolimatta vain mumisi tolkuttomia sanoja, käski täti palvelustytön noutamaan lääkelaatikon.
Denise meni pois, ja nyt huomasi neiti Henriikan kirjeen, vei sen lähelle silmiään ja luki sivun toisensa perästä yhä lisääntyvällä raivolla; sitten hän heitti sen maahan ja koetti pudistaa veljentyttärensä hereille; mutta se oli turhaa.
Sillä välin hovimestari Belotti oli saanut tietää Henriikan kovasti sairastuneen ja, kun hän piti nuoresta neidistä, lähettänyt omin päinsä noutamaan lääkäriä sekä myöskin kappalaista Damianusta, rippi-isän asemasta, joka oli karkotettu kaupungista. Sitten hän läksi huoneeseen, jossa sairas oli.
Jo ennenkuin hän oli päässyt kynnyksen yli, huusi hänelle vanha neiti, joka oli aivan suunniltansa:
— Belotti, mitäs sanotte, Belotti? Meillä on sairas talossamme, ja sehän voi olla tarttuvaa tautia, vaikka ruttoa!
— Kuumetta tuo vain näyttää olevan, vastasi italialainen rauhoittavasti. — Tulkaa, Denise, kantakaamme yhdessä neiti vuoteeseen. Lääkäri tulee kohta.
— Lääkärikö? huudahti neiti, lyöden viuhkallansa pöydän marmorilevyyn.
— Kuka on antanut teille luvan, Belotti…
— Olemmehan kristittyjä, lausui palvelija arvokkaasti, häntä keskeyttäen.
— No niin, no niin! virkkoi neiti. — Tehkää mitä tahdotte, kutsukaa ketä mielenne tekee, mutta tänne ei Henriika voi jäädä. Minunko talossani tarttuva tauti, rutto, — musta taulu ovella!