Hän oli kulkenut tietänsä suoraan eteenpäin, katsomatta oikeaan tai vasempaan, ja oli tehnyt mitä hän oikeaksi luuli; mutta nyt tuo nuhteeton mies piti itsensä häväistynä ja kipeällä arkatuntoisuudella hän otti itseensä ja häpeäänsä sattuvaksi kaikki mitä hän näki ja kuuli; ja pikkukaupunkilaiset antoivat hänen tietää, että hän oli tehnyt typerästi, kun musikantin tyttärestä teki porvarin vaimon.
Kun hän kävi ulkona niin hänestä näytti — useimmiten väärin kyllä — ikäänkuin toinen ihminen nykäisisi toistaan ja kaikkien silmistä kasvoi käsiä, jotka sormet ojennettuina osottelivat häneen. Kodissaan hän ei löytänyt muuta kuin autiota tyhjyyttä, katkeraa surua ja harmia sekä lapsen, joka lakkaamatta repi niitä haavoja, jotka polttivat ja kalvoivat hänen sydäntään. Ulrikin täytyi unohtaa "kyykäärme", ja Aatamin täytyi ankarasti kieltää häntä puhumasta "äitikullasta", mutta tuskinpa kului päivääkään ettei Aatami itse häntä maininnut.
Aatami ei kauvan kestänyt pajassa torin varrella. Hän tahtoi muuttaa Freiburgiin tai Ulmiin, saman tekevä mihin hyvänsä, kunhan vaan jonnekin missä hän ei ollut Floretten kanssa ollut. Pian ilmestyi halullinen ostaja ostamaan Aatamin taloa ja tuottavaa sepänliikettä. Irtaimisto pantiin kokoon ja keskiviikkona piti uuden talon omistajan muuttaa taloon. Silloin tuli maanantaina Aatamin työpajaan hevoskauppias Bolz Pyövelinmäeltä. Tämä oli monen vuoden kuluessa ollut ahkera ostaja; hän oli jo ostellut satoja paria hevosenkenkiä, joilla hän omassa pajassaan hevosia kengitti, sillä hänessä oli vähän sepän vikaa. Hän tuli Aatamin luo jäähyväisille, sillä hän oli päässyt varoihin ja alankomaalla hänellä oli parempi tilaisuus hyötyä rahoistaan kuin täällä ylhäällä metsäseudulla. Viimein hän Aatamille tarjosi talonsa kaupaksi halvasta hinnasta.
Mestari vaan naurahti hevoskauppiaan ehdotukselle, mutta seuraavana päivänä hän kuitenkin meni Pyövelinmäelle asuntoa katsomaan. Mäellä oli telottajan asunto, josta paikan nimi nähtävästi oli johtunut. Toinen viheliäinen hökkeli oli toisensa vieressä. Ovensa ulkopuolella seisoi hölmö Ville, onneton raukka, jolle kaupungin poikaviikarit aina tekivät jos mimmoisia kepposia, ja hän virnisteli vieläkin yhtä typerästi kuin parikymmentä vuotta sitte; tuolla majaili Luuta-Kaisa, jolla oli kaulassa iso pahka, sama joka aina katuojia lakasi. Harmaissa hökkeleissä, joiden edustalla riippui joukko repaleisia liinavaatteita, asui kaksi sysimiehen perhettä ja Ilveilijä-Kasper, kummallinen mies, jonka Aatami poikana ollessaan oli nähnyt häpeäpaaluun kytkettynä sekä tämän tyttäret, jotka talvella pesivät pitsejä ja kesä-aikoina seurasivat isäänsä markkinamatkoilla.
Noissa mökeissä, joiden edustalla leikitteli niin paljon lapsia, asui kunniallisia mutta köyhtyneitä metsänhakkaajia. Kurjuus ja hätä oli näissä asunnoissa. Ainoastaan hevoskauppiaan talo ja vielä yksi lisäksi olisi mennyt mukiin kaupungissakin. Viimeksi mainitussa asui juutalainen tohtori Costa. Hän oli kymmenen vuotta sitte tullut vieraasta maasta tähän kaupunkiin ja seisattunut tänne, sillä tohtorin vaimo oli synnyttänyt tyttären ja myöhemmin oli tohtorin isä sairastunut kuolintautiin. Mutta porvarit eivät tahtoneet suvaita ketään juutalaista joukkoonsa ja niin oli muukalainen muuttanut asumaan Pyövelinmäelle, entiseen jahtimestarin puustelliin. Talo oli ollut autiona siitä lähtien kuin oli uusi parempi puustelli rakennettu kauvemmaksi metsään. Kaupunki aina löysi rahan reikiä niille veroille, jotka muukalaiselta otettiin, joiden joukossa myös oli "juutalaisvero". Juutalainen suostui kaupungin neuvoston vaatimukseen, mutta kun pian saatiin tietää, että hän päivät pääksytysten istui suurten kirjojen ääressä eikä harjottanut mitään kauppaa, mutta kumminkin maksoi kaikki käteisellä rahalla, niin häntä pidettiin kullantekijänä ja noitana.
Kaikki, jotka täällä asuivat, olivat joko perin köyhtyneitä tai ylenkatsottuja henkilöitä ja palatessaan Pyövelinmäeltä arveli Aatamikin, ettei hän enää kuulunut kunniallisten ja nuhteettomien ihmisten joukkoon ja kun hän kerran tunsi itsensä häväistyksi ja otti kaikki, yksin häpeänkin, täydellä todella, niin hän ymmärsi, että Pyövelinmäen asukkaat olivat soveliaimmat hänelle naapureiksi. He tiesivät joka-ikinen miltä tuntuu olla kurja ja viheliäinen ja monella heistä oli paljoa suurempi häpeä kannettavana kuin hänellä. Ja sitäpaitsi jos hätä käskisi hänen onnettoman vaimonsa palajamaan miehensä luo, niin täällä oli hänelle ja hänen kaltaisilleen oikea asuinpaikka.
Hän siis osti hevoskauppiaan talon täysin varustettuine pajoineen. Mitä työtä hän täällä hiljaisuudessa valmistaisi, se kyllä saisi kyllin ostajia.
Hänen ei tarvinnut katua kauppaansa.
Hänen vanha taloudenhoitajattarensa oli jäänyt hänen palvelukseensa ja piti huolta pojasta, joka oli terve ja vankka. Itse hän tunsi mielensä virkeämmäksi kun hän teki piirustuksia ja valmisteli useita taiteellisia töitä. Joskus hän meni kaupunkiin ostamaan rautaa tai hiiliä, mutta muutoin hän vältti kaikkea seurustelua porvarien kanssa, jotka hänet nähdessään kohauttivat olkapäitään ja hänestä puhuessaan osottivat sormella otsaansa.
Noin vuoden kuluttua sen jälkeen kun hän oli muuttanut Pyövelinmäelle oli hänellä asia toimitettavana viilanhakkaajalle ja kävi häntä tapaamassa Karitsa-ravintolassa. Siellä istui kreivi Frohlingenin miehiä. Aatami ei heistä välittänyt, mutta he alkoivat häntä ärsytellä ja tekivät hänestä pilaa. Jonkun aikaa hänen onnistui hillitä suuttumustaan, mutta kun punatukka Valentin meni liian pitkälle, niin kiukku sai vallan Aatamissa ja hän paiskasi Valentinin maahan. Toiset sotilaat silloin hyökkäsivät Aatamin kimppuun ja raahasivat hänet herransa linnaan. Siellä häntä pidettiin vankina puolen vuotta kunnes hän vihdoin eräänä päivänä vietiin kreivin eteen, joka hänet laski vapaaksi "Floretten kauniiden silmien vuoksi".