Siitä ajasta oli kulunut vuosikausia ja Aatami oli elellyt hiljaisesti ja uutterassa työssä Pyövelinmäellä yhdessä poikansa kanssa. Hän ei seurustellut kenenkään kanssa, mutta sai vihdoin tohtori Costasta ensimäisen ja ainoan ystävän minkä kohtalo oli hänelle suonut.
Kolmas luku.
Luostarin-isä Benediktus oli viimeksi nähnyt sepän heti sen jälkeen kuin tämä oli laskettu vankeudesta ja silloin tämä oli luostarissa rippituolissa. Koska munkki nuoruutensa aikoina oli palvellut keisarillisessa ratsuväessä, niin hän nyt huolimatta ylhäisestä hengellisestä arvostaan oli rikkaan luostarin talliosaston esimies ja ennen oli hän monta hevosta mukanaan tullut torin varrella olevaan pajaan; vaan kun luostari oli riitautunut kaupungin kanssa, niin Benediktus kengitytti hevoset muualla.
Ikävä tapahtuma oli häntä muistuttanut puoleksi unohduksiin joutuneesta taitavasta mestarista ja kun tämä nyt tuli takaisin aitastaan kantaen hiilisäkkiä, niin Benediktus häntä tervehti yhtä totisella sydämmellä kuin lämpimästikin. Myöskin Aatami osotti iloitsevansa odottamattomasta käynnistä ja oli valmis taidollaan palvelemaan luostaria.
"Onpa jo myöhä, Aatami", virkkoi luostarin-isä ja höllitti vyötäisiltään sateesta kastuneen vyönsä, jota hän tavallisesti piti ratsastaessaan. "Ukkosilma tavotti meidät matkalla. Raudikko säikähti niin kovin jyrinää ja leimahduksia taivaalla, että se oli vähällä temmaista Götzin käden sijoiltaan. Kolme askelta sivulle päin, yksi eteenpäin — sillä lailla kuljettiin; sillaikaa on tullut pimeä ja pimeässä ette edes Tekään saa kurissa pidetyksi sitä rakkaria."
"Tarkotatte kai raudikkoa?" kysyi seppä karkealla kajahtavalla äänellä ja pisti kuivan päresoihdun palamaan rautarenkaaseen ahjon ääreen.
"Niin tarkotan, mestari. Se ei salli kengitystä; se on kuitenkin kallisarvoinen elukka eikä meillä ole vielä sen vertaista kasvatettu. Meillä ei kukaan sitä saa kurissa pidetyksi, mutta Te, Tehän entisaikoina — — Ettepä, mestari, ole juuri nuorentunut näinä vuosina. Pitäkää lakki päässä vaan; hiuksennekin ovat koko lailla harventuneet. Otsa on paljas niskaan asti, mutta käsivarsi on entisellään. Muistatteko vielä miten te Rodebachissä iskitte alasimen kahtia?"
"Älkää siitä nyt puhuko", vastasi seppä jyrkästi, mutta äänenpaino ei ollut epäystävällinen. "Huomenaamulla varhain minä sen hevosen kengitän, tänään on jo liian myöhä."
"Enkös sitä jo arvannut!" huudahti munkki harmistuneena lyöden kämmenet yhteen. "Te tiedätte minkälaiset välit meillä on kaupungin kanssa siltatullin tähden. Ennemmin menee nokkosten sekaan kuin siihen vaivaiseen pesään. Teidän tallissanne tuolla on hevosille tarpeeksi tilaa. Eiköhän teillä olisi olkikupoa vuoteeksi köyhälle kristiveljelle? Muuta ei tarvita, sillä minulla on evästä mukanani."
Hämillään katsahti seppä maahan. Hän ei ollut liioin vierasvarainen. Tähän asti ei vielä koskaan ollut yksikään vieras nukkunut hänen kattonsa alla ja kaikki oli hänelle vastoinmielistä, mikä vaan häiritsi hänen yksinäisyyttään. Mutta hän ei voinut antaa kieltävää vastausta ja senvuoksi hän sanoi kylmäkiskoisesti: "Minä täällä asun yksinäni poikani kanssa; mutta jos tahdotte tyytyä täällä viettämään yönne, niin kyllähän täällä aina tilaa on."