"Pitkään aikaan ei teidän majesteettinne ole käynyt minun työhuoneessani."
"Älä sano majesteetti, sinulle olen minä vaan pelkkä Filip", keskeytti kuningas hänen puheensa. "Ja sinä, mestari Antonio, tahdotko minusta luopua! Peruuta aikeesi, josta eilisessä kirjeessäsi kirjotit, nyt et saa matkustaa."
Ja odottamatta Moorin vastausta alkoi kuningas nyt valitella vaivaloista, voimia ja terveyttä turmelevaa tointansa, virkamiesten taitamattomuutta, ihmisten omanvoitonpyyntiä, ilkeyttä ja halpamaisuutta. Hän valitti, että Moor oli alankomaalainen eikä espanjalainen, sanoi häntä ainoaksi ystäväksi mikä hänellä oli kapinallisen roskaväen seassa Hollannissa ja Flanderissa, keskeytti Moorin puheen, kun tämä yritti puolustella maamiehiään, ja vakuutti moneen kertaan, että seurustelu hänen kanssaan oli hänen suurin ilonsa, hänen ainoa tosi virkistyksensä. Moorin täytyi jäädä, säälistä häntä kohtaan, joka muka oli purpuraan puettu orja.
Kun maalari oli luvannut lähinnä seuraavassa tulevaisuudessa olla puhumatta poislähdöstä, niin Filip alkoi maalata pyhimystä, johon taiteilija oli tehnyt piirustuksen. Puolen tunnin kuluttua hän taas viskasi pois pensselin. Hän sanoi itseään velvollisuutensa laiminlyöneeksi, kun hän antoi perää mieliteoilleen sen sijaan että hän kirkon palvelukselle omistaisi ajatuksensa ja voimansa. Velvollisuus häntä piti hirmuvallassaan. Kun päivätyöläinen nosti lapion olalleen, niin se raukka oli päässyt päivän kaikista vaivoista ja huolista; mutta häntä onnetonta ne vainosivat kaikkialla, yöllä ja päivällä. Hänen poikansa oli hirviö, hänen alamaisensa kapinoitsijoita tai matelevia koiria. Kerettiläisjoukot niinkuin maanalaiset myyrät taikka raivoisat sonnit kaivoivat heikommiksi tai rynnäköllä tahtoivat kukistaa valtaistuimen perustuksia ja yhteiskunnan turvaa, kirkkoa. Hänen tehtävänsä oli kukistaa ja musertaa, hänen palkkansa maailmassa oli viha. Sitte hän hetkiseksi vaikeni, osotti taivasta kohti ja huudahti ikäänkuin haltioissaan: "Tuolla, tuolla, hänen luonansa, pyhimysten luona, joiden puolesta minä taistelen!"
Harvoin oli kuningas sellaisella mielialalla tullut Moorin luo. Hän näytti itsekin sen huomaavan ja maltettuaan mielensä lausui hän:
"Se minua ahdistaa tänne asti; värien tuoksu ei minua tänään miellytä.
Onko sinulla jotakin uutta minulle näytettävää?"
Moor näytti nyt kuninkaalle ensin oman maalaamansa kuvan ja sitte kun kuningas kauvan oli taiteentuntijan tarkkuudella sitä katsellut ja ymmärtävästi arvostellut, vei Moor hänet katsomaan Ulrikin maalaamaa Sofonisban kuvaa ja kysyi miltei jännitetyllä mielellä: "Mitä teidän majesteettinne sanoo tästä yrityksestä?"
"Hm", vastasi kuningas. "Jonkun verran Mooria, vähän Tiziania ja kuitenkin paljon muutakin, joka on omintakeista. Siniharmaa lyijyntuntu tässä tulee kai sinun apteekistasi. Kuva on pahuksen yhtäläinen kuin malli. Sofonisba sellaisena kuin puutarhurin oppilas hänet näkee. Kuka sen on maalannut?"
"Minun oppilaani, Ulrik Navarrete."
"Miten kauvan hän on maalannut?"