"Totta kaiketi", vastasi Hans Eitelfritz. "Onhan minulla nyt yhdeksän kuukauden ajalla ollut kaksinkertainen palkka, ja tällaisille pojille elämä hymyilee toisella tavoin kuin köyhälle maalaissotilasraukalle, joka kärsien vaivoja ja puutteita saa vaeltaa maita ja mantereita pitkin ylen ympäri. Tunnettehan laulun:
"On suuri kurjuus päällä maan Ken sen voi välttää, iloitkaan! jos sotamieheks joutuu vaan, niin pakko käskee marssimaan.
"Entäs sitte viimeinen värssy.
"Ja sotamies — niin ihan totta! on aina köyhä kirkonrotta. Kun meit' et taisteluista säästä, niin kurjuudesta kuolo päästä.
"Sitä laulua minä, hyvä herra, silloin usein laulelin; mutta kas tänään: Mitä maksaa koko mailma? Tuhannen kultakolikkoa ei likimainkaan ole liian suuri hinta minun kukkarolleni."
"Olet kai voittanut sotasaalista, Hans?"
"Kyllä tästä vieläkin parempaa tulee, hyvä herra, vaikka ma nytkin varsin hyvin toimeen tulen. Pelkkää huvia ja riemua! Minä olen kahden toverin kanssa tullut tänne Veneziasta, Lombardian kautta, Genuasta meritietä Barcelonaan ja sitte tämän kuivan kivisen maan halki tänne Madridiin."
"Palvelukseenko?"
"Enpä toki. Olen lippukuntaani ja rykmenttiini tyytyväinen. Olemme tänne tulleet tuomaan maalattuja tauluja. Suuri mestari Tizian on ne maalannut. Kyllähän te hänen nimensä tunnette. Katsokaas rahakukkaroani! Se on täynnä, ihan pullollaan. Pelkkää kultaa. Joka Filip kuningasta sanoo kitsastelijaksi, hänen hampaansa minä lyön hänen kurkkuunsa."
"Hyvä toimi, hyvä palkka", virkkoi Moor hymyillen. "Oletteko myös saanut asunnon ja ravinnon?"