"Sellaisen vuoteen kuin Rooman keisari ja kaikki muu sen mukaan. Niin on kuin äsken sanoin; me elämme huvissa ja riemussa. Tänä iltana, sen pahempi, on ilo lopussa, mutta lausumatta teille kunnioittavaa tervehdystäni en tahtonut — — — no helkkari soikoon, onko tuo se poika, se kämmenen verran toista kyynärää pitkä nulikka, joka Emmendingenissä tunkeili pestauspöydän ääreen?"
"On kyllä, ihan sama."
"Peeveli vieköön kuinka hän on kasvanut! Tänään teidät kyllä kernaasti ottaisimme vastaan, nuori herra. Muistattekohan vielä minua?"
"Totta kaiketi" vastasi Ulrikki. "Tehän lauloitte laulua onnesta."
"Ja sitäkö te vielä muistelette?" kysyi soturi. "Hullutuksia! Uskokaapa taikka ei, mutta pelkässä surussa ja viheliäisyydessä minä sen laulun sepittelin kokoon itseäni virkistääkseni. Nyt minulle käy hyvin ja ainoastaan harvoin onnistun saamaan kokoon kyhätyksi laulun pätkän. Eihän kesällä uunia tarvita."
"Mihin te olette majotettu?"
"Tänne alte Katzeen (vanhaan kissaan-Alkazar), siksihän tätä Goliatin linnaa sanotaan."
Kun soturi oli kysellyt narrivainajasta ja juonut pikarillisen viiniä Moorin ja Ulrikin kanssa, sanoi hän heille jäähyväiset ja heti sen jälkeen mestari lähti yksin kaupungille.
Tavalliseen aikaan tuli Isabella Coello holhojattarensa kanssa atelieeriin ja huomasi oitis miten Sofonisban muotokuva oli muuttunut.
Ulrikki seisattui hänen viereensä taulun eteen sillä välin kuin
Isabella tarkasteli hänen työtänsä.