Hän tarvitsi siihen pitkän, oikein pitkän ajan, eikä virkkanut sanaakaan. Kerran vaan hän katsahti ylös kysyen: "Ja sinä, sinäkö tämän olet tehnyt ilman mestarin apua?"
Silloin Ulrikki kieltävästi ravisti päätänsä ja sanoi epäröiden: "Hän väittää, että se on minun omaa työtäni, ja kumminkin — — minä en sitä voi ymmärtää."
"Mutta minä sen ymmärrän!" huudahti tyttö vilkkaasti ja katseli yhä edelleen tarkastellen.
Viimein tyttö käänsi pienet ystävälliset pyöreät kasvonsa häneen, katseli häntä silmät kosteina ja lausui niin hellän sydämellisesti, että Ulrikki tunsi itsensä aivan liikutetuksi:
"Kuinka se minua ilahuttaa! Sellaista minä en ikänä kykenisi tekemään. Kyllä sinusta kerran tulee suuri taiteilija, hyvin suuri, sellainen kuin Moor. Sen saat nähdä, että sinusta tulee. Oh, en voi sanoa kuinka kaunista se on!"
Veri kohosi Ulrikin päähän nämä sanat kuullessaan, ja lieneekö sen vaikuttanut tulinen viini, jonka hän vast'ikään oli juonut, vai innostuneen tytön ennustavat sanat, vai molemmatko yhdessä, yhtäkaikki, hän tunsi itsensä ikäänkuin hurmautuneeksi ja tuskin tiesi mitä hän teki kun sanoi, tarttuen Isabellan pikku kätöseen, ja heilauttaen kiivaasti taaksepäin kiharaista päätään innostuneena:
"Niin, kyllä sinä vielä olet oikeassa, Belica, minusta tulee taideniekka. Taide, pelkkä taide vaan! Mestari on sanonut, että kaikki muu on pelkkää häiritsevää turhuutta. Niin, minä tunnen sen. Minä tunnen tässä, että mestari on oikeassa!"
"Niin, niin", huudahti Isabella, "suureksi, oikein suureksi sinä tulet."
"Ja jollen onnistu ja ellen kykenisikään saamaan aikaan enää mitään sellaista kuin tuo — —"
Tässä hän äkkiä vaikeni, sillä hän tuli ajatelleeksi, että hän jo kenties huomenna lähtisi täältä pois ja sen vuoksi hän jatkoi puhettaan tyynesti ja alakuloisesti: