Tämän kirjeen saapumisen jälkeen oli maisteri houkutellut Ulrikin luoksensa. Ne ennen kuulumattomat oudot tiedot, jotka hän nyt sai kuulla nuorelta maalarilta, saivat mitan kukkuroilleen ja näitä voisi käyttää perustana sellaiselle syytökselle, että kerettiläinen, alankomaalainen — ja kaikkihan alankomaalaiset tahdottiin pitää kerettiläisinä — oli kuninkaan mielialan soaissut noitatempuilla ja kytkenyt hänet itseensä paholaisen pauloilla.
Hänellä oli nopea kynä kirjottamaan ja sentähden hän jo samana iltana voi mennä inkvisitsiooni-palatsiin mukanansa asiapaperit ja syytöskirjotus.
Seuraavana päivänä hänet pidätettiin siellä kauvan antamassa suullisia selityksiä pöytäkirjaan. Kun hän lähti tuosta synkästä rakennuksesta, ilahutti häntä se iloinen vakaumus, että hänen vaivansa ei ollut mennyt hukkaan ja että alankomaalainen oli turmion oma.
Valtionrahastotalossa varustettiin jälkeen puolen päivän kaikessa hiljaisuudessa poislähtöä. Mestari oli syvästi levoton, sillä eräs kuninkaallinen palvelija, joka oli erittäin hyväntahtoinen häntä kohtaan, oli hänelle ilmottanut, että eräs valepukuinen dominikaanien munnidoori — tämän hän hyvin tunsi — oli tunkeutunut atelieerin ovelle saakka ja jutellut Moorin ranskalaisen palvelijan kanssa. Tämä merkitsi samaa kuin ilmivalkea katon alla, tai vettä laivassa taikka ruttotauti kototalossa.
Sofonisba oli hänelle lähettänyt sanan että hän tänään saisi häneltä tietoja. Mutta aurinko oli jo alhaalla eikä kuulunut Sofonisbaa eikä ketään lähettilästäkään.
Hän koetti maalata, mutta eipä se onnistunut; hän katseli alas puutarhaan ja kaukaiseen Guadarrama-vuoristoon, vaan tällä kertaa ei häntä liikuttanut tenho siinä lempeässä punertavan sinisessä ilmakehässä, joka ympäröi vuoriselänteen hedelmättömiä autioita ryhmiä.
Hänen mieltään ei kuohuttanut pelkkä piinapenkin, tuskan ja kuoleman pelko, vaan suuttumus ja levottomuus sekä katkerasti pettyneet toiveet.
Oli ollut hetkiä, jolloin hänen sydämensä oli sykkinyt Filipille ja hän oli uskonut tämän ystävyyteen. Ja nyt! Kuningas ei hänessä antanut arvoa muulle kuin hänen työkyvylleen!
Synkkiin aatteisiin vaipuneena hän seisoi vielä ikkunan ääressä kun vihdoinkin Sofonisba ilmotettiin tulleen.
Hän ei tullut yksin, vaan kävi käsi don Fabbrizio di Moncadan kainalossa. Edellisenä päivänä tanssiaisten lopulla oli tyttö omasta ehdostaan sisilialaiselle antanut kätensä ja myöntyvällä vastauksella palkinnut tämän uskollisen kosinnan.