"Ja kumminkin —" alkoi Moor; mutta tuskin kyeten, puhumaan keskeytti
Sofonisba:
"Hänen on teitä kiittäminen kaikesta. Minä tunnen hänet! Missä hän on?"
"Älkäämme menettäkö mielenmalttiamme!" huudahti alankomaalainen. "Kuninkaalta en minä odota armoa, mutta kenties hän ratkaisevalla hetkellä muistaa mitä olemme toisillemme olleet, mutta jos Ulrikki sitä vastoin ärsytetyltä leijonalta sieppaa pois saaliin ja hänet saadaan kiinni —"
"Minun sisareni pitää hänestä huolta", vakuutti parooni; mutta Sofonisba tempasi oven auki, riensi atelieeriin ja huusi siellä niin kovaa kuin jaksoi: "Ulrikki! Ulrikki!"
Molemmat miehet olivat häntä seuranneet ja olivat tuskin ehtineet kynnyksen yli kun jo kiivaasti kolkuttivat oppilaan huoneen ovea ja kuulivat Ulrikin kysyvän: "Mikä on hätänä? Avatkaa!"
Heti sen jälkeen hän seisoi heidän edessään ja sykkivin sydämin hän kysyi: "Mitä minun on tekeminen?"
"Pelasta mestarisi!" huudahti Sofonisba. "Oletko pelkuri raukka, vai sykkiikö rinnassasi todellinen taiteilijan sydän? Pelkäätkö mennä vaaraan, kenties kuolemaa kohtaamaan tämän miehen puolesta?"
Silloin nuorukainen niin iloisesti kuin jos suuri paino olisi nostettu hänen rintaansa ahdistamatta, huudahti:
"En, en pelkää! Ja jos henkeni joutuu alttiiksi, niin sen parempi! Tässä olen! Tehkää ja määrätkää minulle mitä ikänä tahdotte! Hän on minulle antanut kaikki, ja minä olen hänet pettänyt. Minun täytyy se ilmaista vaikka minut tappaisitte! Minä se olen lörpötellyt niinkuin narri, niinkuin lapsi — siitä mitä sattumalta täällä eilen tulin nähneeksi. Minun syyni on jos he häntä ajavat takaa. Antakaa anteeksi, mestari, antakaa minulle anteeksi. Tehkää minulle mitä tahdotte; lyökää minua, tappakaa minut, mutta minä siunaan teitä kuitenkin!"
Nuori taiteilija oli tämän sanoessaan laskeutunut polvilleen rakkaan opettajansa eteen ja kohotti rukoillen kätensä häntä kohti. Silloin Moor, kumartui alas hänen puoleensa ja sanoi ystävällisellä vakavuudella: