Tämän hän sanoi kun hän sen piti velvollisuutenaan, mutta hän sen sanoi raskaalla mielellä ja alakuloisesti. Ulrikki taas ilolla ilmoitti olevansa samaa mieltä, sillä Sofonisba oli hänelle antanut mestarilta tulleen kirjeen, jossa tämä sydämellisesti kutsui häntä tulemaan Antwerpeniin.
Don Fabbrizion puoliso kutsui hänet palatsissaan käymään ja Ulrikki näki Sofonisban naimisissakin yhtä hyväksi ja osaa ottavaksi kuin hän tyttönäkin oli ollut. Ainoastaan leikillinen hilpeä puhetapa oli muuttunut tyynemmäksi arvokkaisuudeksi.
Yksityiskohtia myöten antoi hän Ulrikin kertoa, mitä hän Moorin puolesta oli kärsinyt, mitä hän nyt työskenteli, mitä hän tällä kertaa tuumi ja miten hän aikoi tulevaisuudessa tehdä. Useamman kerran Sofonisba kävi häntä katsomassa ratsastusradalla, seurasi hänen töitään ja antoi hänen näytellä piirustuksensa ja suunnitelmansa.
Kerran Sofonisba sai Ulrikin kertomaan lapsuudestaan.
Se hänelle oli ikäänkuin lahja, sillä parhaimpansa ihminen pitää syvimmälle kätkettynä; mutta Ulrikille oli ihanimmat hetket, kun hän sai sen ilmituoda varmasti luottaen, että hänet ymmärrettiin oikein.
Sen, mitä hän ei ikänään olisi ilmaissut kellekään, sen hän nyt taisi kertoa tälle jalolle naiselle, tälle mestarin lemmikille, tälle taideniekalle, ja sillä tavoin hän tämän salli katsella lapsuuden aikaansa ja syvälti tarkastaa sieluansa.
Hän ei Sofonisbalta salannut sitäkään, miten hän oli löytänyt sanan, että hän luuli löytäneensä oikean sanan vankilassa ollessaan ja että taide oli oleva hänen johtotähtensä niin kauvan kuin hän oli hengissä.
Silloin Sofonisban posket tulivat yhä punasemmiksi eikä Ulrikki ollut koskaan nähnyt häntä niin intohimoisesti liikutettuna, niin innokkaana ja viehättyneenä kuin nyt, kun hän huudahti:
"Niin, Ulrikki, niin kyllä! Sinä olet löytänyt oikean sanan. Se on taide, eikä mikään muu. Joka tuntee sen, joka sitä palvelee, joka sen painaa syvälle sieluunsa ja ainoastaan siinä henkii ja toimii, hänelle ei löydy mitään alhaista, halpaa, hän liikkuu korkealla maan tomusta eikä hän tiedä mitään viheliäisyydestä eikä kuolemasta. Taide on se silta, jota myöten jumaluus astuu alas ihmisten luo nostamaan häntä luoksensa valoisampiin mailmoihin. Tämä sana kirkastaa kaikki ja se saa virkeästi vihannoimaan yksin rakkaudesta ja toivosta pettyneen sielun kuivuneen puun. Elämä on piikkinen orjantappurarunko ja taide on sen kukka. Täällä, täällä ei viihdy mikään ilo, täällä kuolee vapaus ja riemu, täällä kasvaa vaan taide, niinkuin joku intialainen taimi kasvihuoneessa — mutta on maa, minä tunnen sen maan, se on minun synnyinmaani — siellä se kasvaa ja versoo ja levittää varjonsa jokaisen tielle. Sinä, Antonion suosikki, sinä sanan opetuslapsi — sinun pitää lähteä Italiaan!"
"Italiaan!" Sofonisba oli sen sanonut!