Tizianin, Rafaelin ja Buonarottin kotomaahan, jossa mestarikin oli käynyt koulua, sinne piti Ulrikinkin lähteä!
"Oi sana, sana!" kaikui hänen sielussaan. Mikä muu voisikaan jo maan päällä avata silmät sillä tavoin katsomaan taivaallista autuutta!
Hän lähti Sofonisban luota aivan kuin huumauksissa.
Mikä häntä enää pidätti Madridissa?
Mestarin antamat kultarahat eivät vielä isoon aikaan olleet lopussa ja
Italian pyhällä maalla oli hän varma saavansa apua sanalta.
Viipymättä hän ilmotti Coellolle aikeensa. Ensin sävyisästi, sitte varmasti ja uhmaavasti. Mutta hovimaalari ei laskenut häntä matkustamaan. Hän osasi pysyä tyynenä, hän kyllä myönsi, että Ulrikin kerran piti sinne matkustaa, mutta vielä oli liian aikaista. Ensin piti hänen lopettaa se työ, jonka hän oli ottanut suorittaakseen ratsastusradalla, sitte Coello itse ryhtyisi avustamaan Ulrikin matkustamista Italiaan. Jos Ulrikki nyt, kun hovimaalarilla oli työtä ylen paljon tehtävänä, jättäisi hänet pulaan, niin sellainen käytös olisi kiittämättömyyttä ja huonoa käytöstä häntä kohtaan.
Sillä tavoin Ulrikin piti vaan kiltisti jatkaa maalailemista sirkuksessa. Mutta hänen ilonsa oli katkeroitettu. Hän ajatteli Italiaa, ei mitään muuta kuin Italiaa. Joka hetki, minkä hän oli Madridissa, näytti hänestä hukkaan kuluneelta ajalta. Hänen suuret työskentelysuunnitelmansa raukesivat voimattomiksi ja hän alkoi etsiä huvituksia, varsinkin Sanchez Coellon kanssa miekkailusalissa.
Hänellä oli tarkka silmä, notkea käsiranne ja hänen käteensä kasvoi yhä enemmän hänen isänsä voima ja sillä tavoin hän kykeni tekemään erinomaisia tekoja.
Hänen peljättävä taitavuutensa, hänen yksinänsä viihtyvä olentonsa ja luonnollinen sulo hänen käytöksessään herätti kunnioitusta ja hyväntahtoisuutta niissä monissa espanjalaisissa, joiden kanssa hän seurusteli.
He kutsuivat häntä juhlakemuihin, joita varakkaammat heistä panivat toimeen ja hullunkurisiin kujeisiin, joihin he yhtyivät; mutta kaikista kehotuksista ja pyynnöistä huolimatta aina turhaan.