Hänen opintonsa Madridissa herättivät hänen omaa sääliänsä; Italiassa hän vasta oikein täydellä todella alkaisi kehittyä maalariksi; siellä työskentely hänelle antaisi sen, mitä se täällä oli häneltä kieltänyt: tyydytystä, edistystä! Ylimielisenä niinkuin poikanen, puoleksi haltioissaan ilosta, onnesta ja suurista toiveista hän palettikepillä sotki paperikoriin ne piirrokset, jotka hänen omasta mielestään olivat liian viheliäiset.
Keskellä tätä hävitystyötä tuli Isabella työhuoneeseen.
Hän oli nyt kuusitoistavuotias. Hän oli aikaisin vaurastunut vartaloltaan, mutta oli jäänyt lyhytkasvuiseksi. Hänen pyöreissä kasvoissaan katseli pari suurta vakavaa syväkatseista silmää ja hänen pieni mehevän näköinen suunsa miellytti jokaista. Hänen päänsä ulottui ainoastaan Ulrikin rintaan ja kun tämä aina oli Isabellaa kohdellut niinkuin rakasta, ymmärtäväistä ja sievää lasta, niin varmaan oli Isabellan lyhyt koko sen vaikuttanut.
Tänään tyttö oli tavallista kalpeampi ja hänen kasvoissaan oli niin merkillinen vakavuus, että nuori mies kummastuksissaan ja kuitenkin osanottavaisena kysyi:
"Miten sinun laitasi on, pikkuseni? Etkö ole terve?"
"Olen, olen", vastasi tyttö nopeasti. "Minun vaan täytyy vielä kerran puhua kanssasi kahden kesken."
"Salaripityksellekö minua tahdot, Belita?"
"Lakkaa jo leikkiä laskemasta. En minä enää ole lapsi. Sydämeni on surullinen ja sinulta en tahdo salata syytä siihen."
"Puhu vaan, puhu! Kuinka levottoman näköinen oletkaan! Tosiaankin voisi tulla huolestuneeksi."
"Niin, siihen on sinulla kyllä syytä! Eihän sinulle kukaan sano totuutta; mutta minä sinua pidän rakkaana, sentähden minä sen tahdon tehdä ennenkun on liian myöhä. Älä minun puhettani keskeytä nyt, muutoin rohkeuteni on lopussa ja minä tahdon, minun täytyy puhua."