"Minun opintoni eivät viime aikoina ole sinua miellyttäneet, eivätkä itseänikään. Isäsi — —"
"Hän on sinut johtanut väärille teille ja nyt sinä matkustat Italiaan ja kun siellä saat nähdä mitä etevimmät mestarit ovat tehneet, niin sinä heti tahdot jäljitellä heitä ja unhotat mestari Moorin opetukset. Minä tunnen sinut Ulrikki, minä tiedän sen! Mutta minä tiedän muutakin, ja se minun täytyy nyt sanoa.
"Jos sinä annat innostuksesi houkutella itsesi heti maalaamaan tauluja, jollet sinä mukaannu vielä kerran rupeamaan kainoksi vaatimattomaksi oppilaaksi ja rehellisesti uurastamaan ja työtä tekemään, niin sinä et edisty, et koskaan enää kykene toimeen saamaan sellaista muotokuvaa kuin maalaamasi Sofonisban kuva on. Niin, silloin sinusta ei tule suurta taideniekkaa ja kumminkin sinä voisit ja sinun pitää siksi tulla."
"Kyllä minä siksi tulen, Belita, minusta kyllä sellainen tulee."
"Kyllä, kyllä, mutta ensin oppilas, oppilas! Sinun sijassasi minä menisin Veneziaan katsomaan ympärilleni, mutta sieltä menisin Flanderiin, Moorin luo, mestarin tykö."
"Ettäkö luopuisin Italiasta? Oikeinko todella? Isäsi on itse sanonut minulle, että minä — no jaa muotokuvan maalaamisessa arvelee hänkin, etten minä ole mikään taitamaton. Mihinkäs alankomaalaiset matkustavat oppimaan jotain taiteensa alalla? Italiaan, aina vaan Italiaan. Mitä he Flanderissa tekevät uutta? Muotokuvia ja muotokuvia eikä mitään muuta. Moor on suuri, sangen suuri tällä alalla; mutta minä käsitän taiteen toisella tavoin kuin hän; sillä on korkeampia päämääriä. Pääni on ehdotuksia täynnä. Maltappas vaan, malta! Italiassa opin lentämään ja jahka olen saanut valmistetuksi pyhän perheen, ja taiteen temppelin kaikkine taitoineen, jos vielä aijon hankkia — —"
"Niin sitte, sitte, mitä sitte tulee?"
"Silloin ehkä muutat mielesi ja annat tuollaisen koulumestarin tapaisen käytöksen mennä menojaan kerta kaikkiaan. Tuo tinkaileminen, tuo tinkaileminen, tuo varotteleminen minua harmittaa. Se lopettaa minun iloni, se masentaa riemuni. Sinä katkeroitat onneni — sinä, sinä — Tämä inttäminen ja väittely on minusta iljettävää!"
Isabella vaikeni ja painoi päänsä alas alakuloisesti. Silloin Ulrikki lähestyi häntä ja sanoi:
"En tahdo sinua loukata, Belita, en, sitä tosiaan en tahdo. Sinähän tarkotat hyvää ja pidät minusta raukasta, hyljätystä orpoparasta, pidäthän minusta, etkö pidä?"