"Pidän kyllä, Ulrikki, ja juuri sentähden olenkin sanonut sinulle ajatukseni. Nyt sinä iloitset Italiaan menostasi —"
"Suuresti, sanomattomasti. Siellä minäkin sinua muistelen ja mikä rakas, uskollinen, ymmärtäväinen pikku olento sinä olet. Erotkaamme ystävinä, Isabella. Tule mukaani, se olisi parasta!"
Tyttö punastui punastumistaan yhä enemmän ja vastasi ainoastaan: "Voi kuinka mielelläni tulisinkin!"
Nämä sanat kaikuivat niin herttaisesti ja tulivat niin sydämen pohjasta, että ne tunkivat Ulrikin sielun syvyyteen. Ja lausuessaan nämä sanat tyttö katsoi hänen silmiinsä niin uskollisesti ja rakkaasti ja odottavasti, ettei Ulrikki muuta nähnyt kuin tytön silmät. Hän niissä näki rakkautta, totista alttiiksi antautuvaa rakkautta, ei sellaista kuin kauniin Carmenin tai niiden naisten rakkaus, jotka olivat viskelleet kukkia hänelle palkongiltaan. Hänen sydämensä heltyi ja kun hän nyt näki, miten Isabellan kasvot yhä enemmän hehkuivat kun hän katsoi takaisin tyttöön, silloin hän tunsi rajatonta kiitollisuutta ja iloa, eikä hän voinut vastustaa haluansa saada häntä syleillä ja painaa rintaansa vastaan.
Tyttö sen salli ja kun tämä katsoi häneen ja tytön pehmeät kirsikanpunaset huulet, joiden välillä näkyi valkosenhohtavat hammasrivit, niin houkuttelevina loistivat häntä vastaan, niin ei hän tiennyt miten se tapahtui, mutta hän kumartui ja painoi huulensa tytön huulia vastaan. Ja nyt he toisiaan suutelivat, ja suutelivat yhä uudelleen ja Isabella pani pienet kätensä hänen kaulaansa, sillä käsivarsinensa hän ei ulettunut ja sanoi aina häntä rakastaneensa ja Ulrikki vakuutti liikutetulla äänellä sen uskovansa ja ettei mailmassa ollut yhtään parempaa, suloisempaa ja viisaampaa olentoa kuin hän; sen hän vaan unohti sanoa, että hän Isabellaa rakasti. Tyttö antoi, hän otti vastaan, ja tämä hänestä näytti luonnolliselta.
Isabella ei nähnyt eikä tuntenut mitään muuta kuin hänet ja onnensa, Ulrikki oli aivan haltioissaan siitä autuudesta, että häntä rakastettiin ja Isabellan suutelojen suloisuudesta ja sen vuoksi ei heistä kumpikaan huomannut, että Coello oli avannut opintohuoneen oven ja puoleksi närkästyneenä, puoleksi huvitettuna ravisti päätänsä ja epäröiden katseli heitä hetkisen.
Kun viimein hovimaalarin karkea ääni heille äänekkäästi huudahti: "Soh, soh, sepä nyt on kummallista käytöstä!" — niin he tempautuivat nopeasti erilleen toisistaan.
Säikähtyneenä ja hämillään Ulrikki tavotteli sanoja ja soperteli viimein:
"Me olemme — me tahdoimme jäähyväisiksi —"
Coello ei saanut aikaa keskeyttää hänen puhettaan, sillä hänen tyttärensä heittäytyi hänen rintaansa vastaan ja huudahti kyynelsilmin: