"Anna anteeksi, isä — anna anteeksi, hän rakastaa minua ja minä rakastan häntä niin suuresti, ja nyt kun me kuulumme yhteen, en minä pelkää hänen puolestaan, hän nyt ei säästä vaivojansa, ja kun hän sitte palajaa luoksemme —"
"Jo riittää, jo riittää", keskeytti tytön isä hänen puheensa laskien kätensä hänen suullensa. "Sentähden pidetään lapsille holhoojatar, ja tämäkö on minun ymmärtäväinen Belita-tyttöni! Tuo mies — en siitä puhu mitään, että hän on ihan köyhä; itselläni ei ollut kuin kolme realia taskussa kosiessani sinun äitiäsi; mutta hän ei vielä osaa mitään, ja se muuttaa asian. Minun luontoni mukaista ei ole karhuta velallisiani, olen itse liian usein ollut velassa; mutta sinä, Navarrete, olet toki saanut minulta paljon silloin kun sinun kävi huonosti, ja jollet tahdo konnan nimeä, niin jätä tyttö rauhaan etkä saa häntä enää nähdä ennenkun matkustat. Jos Italiassa olet oppinut mikä sinun on opittava ja olet tullut oikeaksi taidemaalariksi, niin loppu menee itsestään. Olethan sinä jo pulska ja voimakas mies etkä suinkaan suvustasi huonone. Italiassa on muita naisia kuin minun pikku kelpo tyttöni. Sulje silmäsi ja varo, ettet muserra hänen sydäntään. Sanasi ja kätesi! Puolentoista vuoden kuluttua sinä jälleen tulet tänne ja näytät mitä osaat ja suoritat kokeesi. Jos sinusta silloin on tullut mitä minä toivon, niin minä annan hänet sinulle, mutta päinvastaisessa tapauksessa sinä ääneti menet matkaasi. Sitä vastaan sinä pikku rakastunut, ajattelematon lapseni et saa inttää mitään. Nyt, Belita, menet kamariisi ja sinä, Navarrete seuraa minua."
Ulrikki seurasi mestaria hänen makuu-huoneeseensa. Siellä tämä avasi arkun, jossa Ulrikin ansaitsemat rahat olivat. Hän ei itsekään tiennyt minkä verran niitä oli, sillä niitä ei oltu luettu eikä kirjoihin merkitty. Mestari pisti kouransa syvälle kultarahojen joukkoon, antoi Ulrikille kaksi kouran täyttä ja sanoi:
"Tämä on maksu työstäsi täällä, tässä on huoletonta opintomatkaa varten Veneziassa ja Florensissa. Älä tee lastani onnettomaksi, poika; sillä jos sen teet, niin olet kurja, kunniaton lurjus, roisto, olet — — mutta ethän sinä konnan näköiseltä näytä!"
Maalarin perheessä tänä iltana oli kuumat hetket. Taiteilijan hidasluontoinen puoliso oli tänään enemmän kuin vilkas. Hän ei voinut itseään hillitä suuttumuksen ja mielenliikutuksen tähden. Isabella oli lapsuudesta asti ollut rakennusmestari Herreran, Espanjan etevimmän arkkitehdin suosikki. Tämä oli jo puhunut mieltymyksestään tyttöön ja nyt tulee tuollainen kulkuri köyhä poika, tuo mieheksi vielä kypsymätön nulikka ja turmelee hänen lapsensa elämän onnen!
Sen sijaan että olisi ajanut kiittämättömän veijarin koko talosta pois, olikin tuo miehen nuhjus antanut Ulrikille toiveita saada omakseen tuo ymmärtämätön viaton tyttöraukka.
Vielä seuraavien viikkojen kuluessa rouva Petra Coello teki miehensä päivät ikäviksi ja yöt vielä ikävämmiksi; mutta hovimaalari pysyi lujana päätöksessään antaa Isabella Ulrikille, jos tämä puolentoista vuoden kuluessa palajaisi Italiasta etevänä taideniekkana.
Yhdeskolmatta luku.
Amiraalilaiva, joka vei kuningas Filipin lähettilään Veneziaan, tuli onnellisesti perille, mutta myrskyt ja pahat ilmat olivat sitä viivyttäneet ja matkustajain joukossa oli Ulrikki ainoa, joka laivan heiluessa ja sinne tänne kallistellessa oli pysynyt terveenä ja hyvissä voimissa niinkuin vanha merimies.
Sitä vastoin oli hänen sisällinen vointinsa sitä huonommalla kannalla, ja se joka olisi nähnyt miten hän aivan reunan yli kurottausi katsoa tuijottamaan mereen tai ryhdiltään levottomana ja katse synkkänä astuskeli edestakaisin, olisi tuskin aavistanut, että tämä umpimielinen, ärtyisä, liiankin usein synkän mielialan valtaan joutuva nuorukainen oli vastikään valloittanut jalon ihmissydämen, joka oli sen arvoinen, että sitä kannatti toivoa ja että hän nyt läheni rohkeimpien unelmiensa toteuttamista, innokkaimpien toivojensa täyttymistä.