Kuinka toisin hän olikin toivonut saavansa astua "taiteen paratiisiin!"
Niin vapaa, niin hilpeän iloinen ei hän ollut koskaan ollut kuin sen päivän aamuna, jonka lopulla hän oli sitonut Isabellan elämän onnen omaansa — mutta nyt — nyt!
Kaikista siteistä vapaana, iloisena kuin lintu ilmassa oli hän aikonut kulkea halki Italian kaupungista toiseen; hän oli tuuminut katsella, ihailla, nauttia ja vasta sitte kun hän oli oppinut tuntemaan kaikki suuret taidemaalarit, hän niistä valikoisi jonkun opettajaksensa. Sofonisban isänmaa oli tuleva hänen isänmaaksensa eikä hänen mieleensä ollut koskaan juolahtanutkaan tarkoin rajoittaa nautinto- ja opintoaikaansa ainoastaan taiteella pyhitettyyn maahan.
Kuinka toisellaiseksi hänen elämänsä nyt muodostuisikaan! Siihen asti, jolloin hän Valenciassa astui laivaan, oli häntä ilahuttanut ja hänen mieltään ylentänyt ajatus, että hän saisi omakseen niin hyvän, ymmärtäväisen ja rakastettavan henkilön kuin Isabella oli, mutta merimatkan yksinäisten hetkien aikana, joita tämä matka niin runsaasti tarjosi, tapahtui hänen mielessään ratkaiseva muutos.
Kuta laajemmaksi meri levisi hänen ja Espanjan välille, sitä kauemmaksi hänestä väistyi Isabellan kuva, sitä vähemmän houkuttelevalta ja viehättävältä hänestä näytti sen tytön omistaminen.
Nyt hän ajatteli, että hän ennen tuota ratkaisevaa hetkeä oli iloinnut siitä, että hän pääsi vapaaksi Isabellan koulumestarin tapaisista varoituksista ja kun hän nyt katsoi tulevaisuuteen ja näki miten hän, kaunis Navarrete, jonka roteva vartalo herätti lyhytkasvuisissa espanjalaisissa kateutta, astuskeli katuja pitkin pikkuruisen tyttökultansa kanssa ja ajatteli miten ihmiset nauraa hissuttelivat, niin hänen mielensä täytti katkera suuttumus itseään kohtaan ja kovaa kohtaloansa kohtaan.
Hän tunsi itsensä kahleihin sidotuksi niinkuin kaleeriorjat, joiden vitjat kalisivat ja helskähtivät kun he laivanruumassa liikuttivat airojaan. Toisen kerran täytyi hänen ajatella Isabellan kauniita, suuria rakkaudesta uhkuvia silmiä ja hänen punasia pehmosia huuliaan ja kaiholla hänen täytyi itsellensä tunnustaa, että oli kuitenkin suloista suudella häntä ja pitää häntä sylissään ja ettei voinut löytää uskollisempaa, ymmärtävämpää, hellempää vaimoa kuin Isabella, koska kerran Ruth oli ijäksi häneltä hukkaan joutunut.
Mutta mitäpä hän, oppilas, sinne tänne kuljeksiva taideniekka, tarvitsisikaan morsianta, puolisoa? Paras ja ihaninkin koko siitä sukupuolesta olisi hänen mielestään nyt ollut esteenä, hankalana raskaana painona. Kun hän ajatteli, että hän määrätyllä ajalla oli velvollinen saavuttamaan vissin päämäärän ja että hänen sen jälkeen piti alistua suorittamaan koetuksen, niin se ajatus masensi hänen ilonsa ja nöyryytti ja loukkasi häntä itseään.
Harmaat sumut himmensivät häneltä yhä enemmän sen loistavan päivänpaisteisen maan, jota hän oli ikävöinyt niin kiihkeästi ja hän tunsi mielialansa sellaiseksi kuin hän tuona onnettomana hetkenä olisi tullut "sanalle" uskottomaksi ja sana olisi häneltä ijäksi päiväksi apunsa kieltänyt.
Usein hän tunsi halua lähettää Coellolle takaisin hänen antamat kultarahat ja kirjoittaa hänelle, että hän oli pikastunut ja ettei hän halunnutkaan saada hänen tytärtään, mutta se olisi varmaan musertanut sydämen siltä hyvältä tyttöraukalta, joka häntä rakasti niin sydämen pohjasta! Ulrikki ei tahtonut olla kiittämätön, hän ei tahtonut osottautua kunniattomaksi, vaan kärsiä ja ottaa päällensä sen kuorman, minkä hän kevytmielisyydellään oli ansainnut.